Kultistin arkistosta, teksi 2.5.2008
Koska Aamulehti ei tänään siunautunut postilaatikkoon, oli minun juotava kahvini mehukkaamman lukemiston kera. Roolipelaajan 15. numero käsittelee maailmanlopun teemaa.
Toivuttuani siitä, että lehden sivuja oli käytetty jo tuttuun tapaan ruotsalaisista larpeista jaaritteluun ja että kolumni valittavista roolipelaajista oli melko turha, saatoin vihdoin syventyä aiheeseen. Niin vanha kuin teema onkin, löydettiin siitä lehdessä paljon oleellista. Kannattaa tutustua.
Maailmanloppu on oman peliporukkamme peleissä jäänyt kokematta. Pelkkä ajatuskin tuntuu hieman absurdilta ja vieraalta - meidän peleissä on yleensä itsetarkoituksellisesti pyritty elävän ja aidon tuntuisen pelimaailman kuvaamiseen. Mitä lähemmäksi uskottavaa kuvausta on päästy, sitä elämyksellisempää pelaaminen on ollut. Miksi tuhota jotakin kaunista, kun sen on vaivalla saanut luotua?
Enemmän omalta tuntuu Ville Vuorelan esittämä ajatus henkilökohtaisesta maailmanlopusta. Yritysjohtaja, joka menettää muun muassa työpaikkansa, perheensä, ystävänsä ja sosiaalisen statuksensa, kokee oman sisäisen maailmanloppunsa. "Parhaiten se (em. teema) tuntuu sopivan nykyaikaan tai lähitulevaisuuteen sijoittuviin synkempiin peleihin. Ehkä näin on siksi, että pudotessaan pohjalle nykyihminen putoaa pitemmän matkan kuin kehitysmaaolosuhteissa elänyt keskiaikaistyyppinen seikkailija.", Burger selittää.
Miksi aina on aloitettava pohjalta ja edettävä huipulle? Miksei aloittaa huipulta ja syöksyä epätoivoinen, pitkitetty matka kohti ojanpohjaa. (Mike Pohjola varmaan sanoisi tämän johtuvan D&D:n mieliimme juurruttamasta kapitalistisesta ihanteesta, sillä ovathan kaikki roolipelit poliittisia!)
Ehkä olemme pitäytyneet liiaksi helpoissa aiheissa. Sillä kyllähän vähänkin peliin eläytyvän pelaajan mieli mustuu, jos tulevaisuuden ainoa näkymä on kuolema. Maailmanloppu on hämmentävä aihe, jonka käsittelyä pitää pohjustaa pitkään ja hartaasti. Kenties joskus aika on kypsä ja loppu voidaan ottaa vastaan myös meidän pelipöytämme ääressä.
Koska Aamulehti ei tänään siunautunut postilaatikkoon, oli minun juotava kahvini mehukkaamman lukemiston kera. Roolipelaajan 15. numero käsittelee maailmanlopun teemaa.
Toivuttuani siitä, että lehden sivuja oli käytetty jo tuttuun tapaan ruotsalaisista larpeista jaaritteluun ja että kolumni valittavista roolipelaajista oli melko turha, saatoin vihdoin syventyä aiheeseen. Niin vanha kuin teema onkin, löydettiin siitä lehdessä paljon oleellista. Kannattaa tutustua.
Maailmanloppu on oman peliporukkamme peleissä jäänyt kokematta. Pelkkä ajatuskin tuntuu hieman absurdilta ja vieraalta - meidän peleissä on yleensä itsetarkoituksellisesti pyritty elävän ja aidon tuntuisen pelimaailman kuvaamiseen. Mitä lähemmäksi uskottavaa kuvausta on päästy, sitä elämyksellisempää pelaaminen on ollut. Miksi tuhota jotakin kaunista, kun sen on vaivalla saanut luotua?
Enemmän omalta tuntuu Ville Vuorelan esittämä ajatus henkilökohtaisesta maailmanlopusta. Yritysjohtaja, joka menettää muun muassa työpaikkansa, perheensä, ystävänsä ja sosiaalisen statuksensa, kokee oman sisäisen maailmanloppunsa. "Parhaiten se (em. teema) tuntuu sopivan nykyaikaan tai lähitulevaisuuteen sijoittuviin synkempiin peleihin. Ehkä näin on siksi, että pudotessaan pohjalle nykyihminen putoaa pitemmän matkan kuin kehitysmaaolosuhteissa elänyt keskiaikaistyyppinen seikkailija.", Burger selittää.
Miksi aina on aloitettava pohjalta ja edettävä huipulle? Miksei aloittaa huipulta ja syöksyä epätoivoinen, pitkitetty matka kohti ojanpohjaa. (Mike Pohjola varmaan sanoisi tämän johtuvan D&D:n mieliimme juurruttamasta kapitalistisesta ihanteesta, sillä ovathan kaikki roolipelit poliittisia!)
Ehkä olemme pitäytyneet liiaksi helpoissa aiheissa. Sillä kyllähän vähänkin peliin eläytyvän pelaajan mieli mustuu, jos tulevaisuuden ainoa näkymä on kuolema. Maailmanloppu on hämmentävä aihe, jonka käsittelyä pitää pohjustaa pitkään ja hartaasti. Kenties joskus aika on kypsä ja loppu voidaan ottaa vastaan myös meidän pelipöytämme ääressä.
