Euroopan keskiaika uusien kampanjoiden innoittajana

Viime aikoina roolipelirintamalla on peliporukkamme osalta ollut hiljaista: opiskelu- ja työkiireet painavat päälle itse kullakin. Tällä hetkellä aktiivisia pelikampanjoita ei ole montaa − itse olen pelaajana mukana ainoastaan Praedor-kampanjassa. Pelaamisesta on tullut harvinaista herkkua.

Harvinaisuudestaan huolimatta pelaaminen on viime aikoina ollut palkitsevaa. Praedor-kampanjaa on pelattu vahvasti pelaajalähtöisenä, mikä on osoittautunut viisaaksi valinnaksi. Pelissä ei oikeastaan ole mitään tunnistettavaa juonta, vaan sen kulku määräytyy pelaajahahmojen tekojen ja pyrkimysten suuntaiseksi. Tämä menettely on tehnyt pelaajan panoksesta entistä arvokkaamman: pelaajan on välttämättä eläydyttävä hahmoonsa, ymmärrettävä hahmonsa tavoitteet, jotta sisällön tuominen peliin olisi mahdollista. Toisaalta myös pelinjohtajan osa on haasteellinen: hahmojen usein arvaamattomiin päähänpistoihin on reagoitava nopeasti. Pelinjohtajan on tehtävä hahmojen elämästä riittävän haastavaa ulkoisia ärsykkeitä tarjoamalla, jotta peli ei kävisi tylsäksi.

Praedor-kampanjan tulevaisuus on mielenkiintoinen kysymys. Onko kampanjalla ja hahmoilla enää mitään annettavaa vai onko kaikki jo nähty? Nyt kolmatta vuotta pyörivällä kampanjalla on riskinä se, että peli menettää merkityksensä. Pelin olennaiset teemat on käsitelty perusteellisesti: ex-predoreiden monien haasteiden siivittämät pyrkimykset elää normaalia elämää ja saada yhteiskunnallista jalansijaa on ollut kampanjan pääajatus jo yli vuoden ajan. Myös Aldaronin moraaliset pohdinnat ja Alainin krooninen taipumus rikollisuuteen ovat suhteellisen kaluttuja teemoja. Kampanjan haaste onkin uuden pelisisällön löytäminen, mikä voi olla hankalaa. Pysähtyneisyys on merkki kampanjan tulemisesta eläkeikään.

Nykyisen Praedor-kampanjan kohtalosta riippumatta tarvitaan myös uusia pelejä innostamaan ja aktivoimaan peliporukkaamme. Itse olen muutaman viikon ajan elätellyt suunnitelmaa elvyttää eräs vuonna 2008 saamani idea: seikkailullinen kampanja, joka keskittyisi 1300-luvun Italiaan. Työnimellä Patriisi kulkeva idea ammentaa sisältöä mm. seuraavista asioista: varhaismarkkinatalouden herääminen, katolinen kirkko, Italian alueen kaupunkivaltioiden politiikka, renessanssitaide ja -aate, merenkäynti ja kaupankäynti Välimerellä.

Patriisin näkymät ovat vielä epävarmat, mutta alustavasti kiinnostuneita pelaajia tuntui kuitenkin löytyvän, kun asiaa kysyin. Kenties raportoin ideasta myöhemmin lisää. Kiintoisaa tässä on se, että myös toisaalla on ideoitu kuumeisesti, kuten hiljattain kävi ilmi. Toistemme suunnitelmista täysin tietämättöminä pääpelinjohtajamme Jontus ja minä olemme suunnitelleet verraten samansuuntaisia kampanjoita. Jontuksen kampanjaidea sijoittuu myös Euroopan keskiajalle, tarkemmin sanottuna 1200-luvulle Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan. Kampanjaidea keskittyy keisarikunnan asioiden mallintamiseen: uskonto, politiikka ja taloudelliset valtasuhteet ovat keskeisiä.

Mitä tästä kaikesta pitäisi päätellä? On ilahduttavaa, että pelisuunnittelu on peliporukassamme aktiivista ja keskittyy mielenkiintoisten ideoiden pariin. Historiallis-realistinen ote tai simunationismi ja voimakas pelaajavetoisuus ovat suunnittelun lähtökohtia. Euroopan keskiaika on mitä kiinnostavin aihe, mutta mahtuuko pelipöydälle kaksi sitä käsittelevää kampanjaa? Ovatko kampanjat kilpailijoita vai tarjoavatko ne pelkästään synergiaetuja toisilleen? Tulisiko kampanjoiden etusija- tai pelaamisjärjestyksestä sopia vai antaa ideoiden kilpailla − ensiksi valmistuva tai parhaaksi osoittautuva idea voittanee pelaajaryhmän suosion.

Tämän tilannekatsauksen myötä haastan Jontuksen kirjoittamaan tiedotteen omasta pelistään, josta kukaan ei vielä ole kuullut juuri mitään. Milloin kampanja on valmis? Mikä on pelin aloitusasetelma ja minkälaisia hahmotyyppejä pelissä tarvitaan. Kokemus on osoittanut, että suunnittelutyön julkistaminen, pelaajien ottaminen mukaan pohdintaan, avoimuus ja kriittisyys ovat pelisuunnittelun menestyksen osatekijöitä. Kampanjaidea ei ole kuin laatuviini, joka paranee ajan kulumisen myötä. Ideoita ei tule hautoa ja kypsytellä liikaa, sillä silloin ne päätyvät helposti pöytälaatikkoon pölyttymään. Eiköhän lyödä ideat pöydälle ja keskustella avoimesti siitä, mitä tänä kesänä pelataan.

Lääkäri Aldaronin päiväkirja - Osa XIV

Nousin vuoteestani uupuneena huonosti nukutun yön jälkeen. Yölliset tapahtumat hullun alkemisti Kraustin kammioissa palasivat välähdyksen lailla mieleeni enkä totisesti ollut saanut vielä ajatuksiani järjestykseen. Olimme surmanneet syyttömän orjatytön, joka vasten tahtoaan joutui alkemistin selittämättömien kokeiden uhriksi. Muistin, että tuon tytön leikelty ruumis oli edelleen kellarissani, ja pahoinvoinnin aalto vyöryi yli ruumiini ja olin antaa ylen niillä sijoillani. Kuinka voisin päästä yli näistä sieluani ja hermojani rasittavista ajatuksista?

Pukeuduin ja menin alakertaan. Valmistin pannullisen karvasta yrttiteetä ja otin ruokakomerosta sitruunan. Oli Denalan vapaapäivä, eikä minua huvittanut laittaa aamiaista. Siemailin hapanta teetä ja polttelin piippuani ajatuksiini vaipuen. Rikokseni ei loppujen lopuksi ollut suuri, ajattelin, sillä leikkauspöydällä kuollut tyttö oli kuitenkin orja, jolla ei ollut oikeussuojaa. Tyttö olisi joka tapauksessa elänyt väkivaltaisen ja onnettoman elämän. Ja sitä paitsi, minähän yritin pelastaa hänet enkä suinkaan ollut syyllinen hänen tappamiseensa. Kenties hän ei kuollut turhaan, sillä oli mahdollista, että tutkimukseni munasarjoista johtaisivat merkittäviin löydöksiin.

Tällä tavalla mieleni paatui koko asian suhteen enkä enää ollut hermostunut. Kuljetuttaisin ruumiin pois talostani, ja asia olisi unohdettu. En voinut silti olla ajattelematta, mitä Denala sanoisi, jos ymmärtäisi kaiken, mitä talossani tapahtui, ja kykenisi puhumaan. Pitikö tuo nuori tyttö minua roistona vai hyväntekijänä? Ärryin uudelleen, sillä en ymmärtänyt, miksi ylipäätään ajattelin tuota palvelustyttöä. Mieleeni juolahti kipeä ajatus, että antaisin tytölle ruokokepistä niin kuin hänen isänsä oli pyytänyt ja saisin vastauksen tuohon kysymykseeni.

Yhtäkkiä Alain saapui ruokasaliin ja oli yhtä vaitonainen kuin minäkin. Hän ei syönyt mitään, mutta avasi kuitenkin keskustelun. Alain oli sitä mieltä, että Prasad olisi vapautettava hetimmiten. Minua koko aihe ärsytti entisestään, sillä mieleni oli muutenkin kuormittunut. Miten hänet muka saisi pelastettua tarkkaan vartioiduista hurmekellareista, jonka omistaja oli pahamaineinen ja vaarallinen ihmiskauppias? Eikö tuo tehtävä olisi hengenvaarallinen? Alain ei ottanut väitteitäni kuuleviin korviinsa, ja ajattelin hänen olevan itseäni hullumpi. Asia jätettiin siihen, ja vetäydyimme molemmat omiin toimiimme.

Ensi töikseni haetutin kärrypojan takapihalle; pyysin kadulla lorvailevaa pikkupoikaa etsimään kärrypojan, joka tulikin hetken päästä pihalle. Rahtasin ruumissäkin ylös kellarista takapihalle ja nostin sen kärryille, joita poika lähti tottuneesti kuljettamaan pitkin sivukatuja kai kohti lähintä jokea. Koko homma ei vienyt edes neljännestuntia ja maksoi minulle vaivaiset viisi kuparilanttia, enkä voinut olla ajattelematta, että ihmishenki ei ollut loppujen lopuksi minkään arvoinen, ja halveksin siten myös lääkärin ammattiani.

Tuona päivänä vastaanotolleni saapui kapteeni Ralek Sinihammas, josta olen aiemminkin kertonut. Kapteeni oli jälleen avun tarpeessa − tällä kertaa suurehko rautamonni oli purrut häntä reiteen, mikä edellytti ompelemista. Paikkasin miehen kuntoon ja keskustelin samalla hänen kanssaan niitä näitä. Kapteeni kertoi, että työskenteli nykyisin muuan porvari Savadorin palveluksessa. Utelin huvikseni häneltä porvareiden kuulumisia, ja Sinihammas paljasti aiemmin työskennelleensä myös kauppahuoneenomistaja Fastalonin alaisuudessa. Kerroin, että talo, jossa parhaillaan olimme, kuului myös Fastalonin omaisuuteen, ja vaihdoimme näin käsityksiämme tuosta vaikutusvaltaisesta kaupparuhtinaasta, joka oli noussut suuruuteen verraten köyhistä lähtökohdista.

Illan hämärtyessä vetäydyin kirjoituspöytäni ääreen viimeistelemään muistiinpanojani naisen anatomian tutkimuksistani. Kirjoittaessani kuulin portaista Alainin askelluksen äänet ja huusin häntä tulemaan työhuoneeseeni. Alain astui sisään ja sanoi oikopäätä tehneensä päätöksen: hän aikoisi vapauttaa Prasadin tänä yönä riippumatta siitä, mitä olin mieltä asiasta. Ymmärsin heti, että päätös oli mitä vakavin, sillä Prasadin vapauttaminen orjuudesta olisi todella vaikea ja vaarallinen tehtävä. Pyysin Alainia istumaan ja avasin viiniruukun sinetin voidaksemme juoda maljan Alainin suunnitelman onneksi.

Alainin selittäessä minulle suunnitelmansa yksityiskohtia en voinut olla ajattelematta, että Alain oli loppujen lopuksi kunniallinen mies, joka oman nahkansa vaarantaen pyrki pelastamaan vanhan toverinsa. Alainista oli tullut rikollinen olosuhteiden pakosta, ajattelin, ja pohjimmiltaan hänkin kykeni moraaliseen ajatteluun. Kenties hyväntahtoiset ajatukseni johtuivat vain siitä, että tiedostin tämän olevan mitä todennäköisimmin viimeinen kerta, kun ylipäätään näin Alainin elävänä, enkä siksi halunnut ajatella pahaa. Nautimmekin viinimme mitä parhaimmissa väleissä, ja kunnioitin vanhaa toveriani monin ystävällisin sanoin.

Huomasin kuitenkin, että viini tuntui maistuvan Alainille vähän liiankin hyvin, ja muistin miehen historian vanhana juomarina. Muistutin Alainia siitä, että hänellä olisi tänään merkittävä tehtävä suoritettavanaan, ja että Prasadin vapauttaminen ei onnistuisi humalassa. Alain kuitenkin pahoitti mielensä toruistani ja lähti hetkeä myöhemmin vähin äänin talosta yön selkään.

Itse jäin istuskelemaan nojatuoliini takan ääreen ja pohtimaan viettämääni aikaa Oftissa. Vaikka olin joutunut vain muutaman kuukauden aikana moniin vaarallisiin ja vastenmielisiin tilanteisiin ja hermoni olivat kireämmällä kuin kenties koskaan, oli paljon hyvääkin tapahtunut. Olin vaurastunut ja saanut liiketoimintani jälleen käyntiin. Asemani tunnustettuna porvarina oli toistaiseksi turvattu. Oli myös mahdollista, että huomisaamuun mennessä vanhat toverini Alain ja Prasad kävelisivät ehjin nahoin sisään Ruususalin ovista.

Torjuin huonon onnen mahdollisuuden pois mielestäni, ja keskityin ajattelemaan tulevaisuuttani. Kenties vihdoin voisin alkaa viettää pitkään kaipaamaani turvallista hiljaiseloa ja tyytyä osaani kaupunkilaislääkärinä. Kenties muutaman vuoden kuluessa minulla olisi vaimo niin kuin unessa olin nähnyt. Tutkimukseni munasarjoista olisivat uraauurtavia ja saavuttaisin niiden myötä oppineen tohtorin arvon Oftin yliopistossa. Vaurastuisin ja ostaisin Ruususalin omakseni Fastalonilta, ja kalliit matot ja kultareunaiset ryijyt verhoaisivat kotiani. Myös vanhat toverini olisivat elossa ja terveitä, eikä kukaan meistä enää muistaisi menneisyyttämme praedoreina.

Makea viini ja piipputupakka kuluivat vaipuessani haavekuviin eikä ollut selvää, missä vaiheessa kuvitelmani muuttuivat uneksi, sillä herätessäni huomasin, että olin nukahtanut nojatuoliin. Kului tovi ennen kuin muistini palautui. Alain oli lähtenyt pelastamaan Prasadia, mutta oliko hän vielä elossa? Samalla hetkellä kuulin, kuinka oveen ryskytettiin alakerrassa. Riensin portaat alas ovelle saadakseni vastauksen.

Roolipelitutkimus väittää: peliporukan koko voidaan optimoida

Voiko roolipelaajien ryhmä tungostua? Onko ryhmän koolla merkitystä pelaamisen mielekkyyden näkökulmasta?

Pelaamisen mielekkyyden ja peliporukan koon välistä yhteyttä käsittelevä tutkielma "Viides pyörä on liikaa" esittää, että liian suurella peliporukalla on monia kielteisiä vaikutuksia roolipelikokemuksen mielekkyyteen. Tutkielmassa pohditaan, millaisia vaikutuksia peliporukan koolla on roolipelaamiseen - onko pelaaminen mielekkäämpä kolmella vai viidellä pelaajalla? Tutkielma on luonteeltaan case-tutkimus, jossa selvitetään yhden peliporukan mieltymykset sen suhteen, millaisella kokoonpanolla pelaaminen on tarkoituksenmukaisinta. Tutkielmassa esitetään myös teoreettinen tarkastelutapa, jolla peliporukan optimaalista kokoa voidaan arvioida.

Tutkielma on luettavissa tämän blogin Julkaisut-sivulta.

Lääkäri Aldaronin päiväkirja - Osa XIII

Seuraavan päivän iltana aherrettuani päivän vastaanotolla voin paremmin eivätkä selittämättömät tuntemukset enää suuresti vaivanneet minua. Mielialani oli kohentunut ja aloin jälleen ajatella liiketoimiani. Niinpä kutsuin Denalan luokseni työhuoneeseen ja kysyin häneltä, josko häntä kiinnostaisi kirjoittaa kirjeitä kanssani. Olin nimittäin saanut idean, että lähettäisin hyville liiketuttavilleni kohteliaat kirjeet, joissa tiedustelisin heidän vointiaan ja kiittäisin aiemmasta yhteistyöstä. Tällä tavoin ajattelin voivani parhaiten ylläpitää tärkeitä liike- ja asiakassuhteita.

Denala vaikutti olevan mielissään, kun otin hänet mukaan näinkin mielenkiintoisiin puuhiin, jotka toivat selvää vaihtelua hänen yksitoikkoisiin askareisiinsa. Tarjosin hänelle myös viiniä viiniruukusta, ja joimme yhdessä takkatulen ja kynttilöiden tuodessa lämpöä huoneeseen. Denala kirjoitti sanelustani kirjeitä, ja välillä näytin hänelle kädestä pitäen, miten jokin vaikea sana kirjoitettiin oikein. Mieleni oli keventynyt ja minusta oli mukavaa katsella Denalan keskittynyttä työskentelyä kirjoituspöytäni ääressä.

Jonkin ajan päästä kuulin ääniä portaista, ja hetkeä myöhemmin Alain astui huoneeseen. "Alain, astu toki sisään ja käy istumaan − me tässä juuri Denalan kanssa nautimme pikarilliset viiniä − odotahan, kaadan sinullekin!" Myös Alain oli hyvällä tuulella ja noudatti kehotustani. Denala, jonka posket olivat viinistä hieman punehtuneet, katsoi nuivasti Alainiin, mutta jatkoi sitten kirjoitteluaan. "Anna kun kerron uudesta tehtävästäni", sanoin malttamattomana. "Et usko, kuka kävi eilen vastaanotollani."

Selitin Alainille seikkaperäisesti kreivitär Melissa Manderalin käynnistä ja asiaan liittyvistä tutkimuksistani voimatta piilottaa innostustani. Olin ylpeä siitä, että maineeni oli houkutellut niinkin korkea-arvoisen naisen luokseni ja vieläpä erityisen tärkeässä asiassa, enkä voinut olla kehuskelematta Alainille. Yllätyksekseni tarina ei tehnyt Alainiin kuitenkaan mainittavaa vaikutusta, vaan onniteltuaan minua mies kertoi omista puuhistaan, jotka sen sijaan yllättivät minut täysin. Alain kertoi saaneensa huomattavan toimeksiannon muuan alkemistilta, jota kutsui Kraustiksi. Juuri tämä Kraustin toimeksianto, kuten kävi ilmi, oli syynä sille, että Alain oli halunnut aikaisemmin käydä orjamarkkinoilla.

Alainin selitti minulle, mistä toimeksiannossa oli kyse, ja olin ällistynyt kuulemastani. Alain kertoi, että alkemisti Kraust oli valtuuttanut hänet toimittamaan elävän tytön tai nuoren naisen tämän tarkoituksiin, joista Alain ei ilmeisesti ymmärtänyt mitään. Tämä Kraust ilmeisesti oli jopa alkemistiksi huonomaineinen ja pelottava mies ja erakko, jonka kanssa kunnialliset ihmiset eivät asioineet. Alainin mukaan Kraust oli ollut joskus jopa syytettynä laittomuuksista ammatissaan. Huomioni kiinnitti kuitenkin se, että Alain mainitsi Kraustin aikovan suorittaa jonkinlaisen leikkauksen tuolle tytölle, ja että Kraust oli erityisen kiinnostunut naisen munasarjoista.

En voinut ymmärtää, mitä Kraust oikein halusi tehdä, ja miksi hän oli kiinnostunut munasarjoista. Jollakin pelonsekaisella tavalla tuo asia alkoi vetää minua puoleensa ja kuuntelin tarkkaavaisena, kun Alain jatkoi selostustaan. Hän oli jo sopinut erään orjakauppiaan kanssa nuoren tytön ostamisesta ja tuo tyttö tuotaisiin talolleni millä hetkellä hyvänsä. Tuo tieto pelotti minua entisestään, sillä se todisti Alainin pahasti sotkeutuneen rikollisuuteen ja ihmiskauppaan. Alain heittäytyi mietteliääksi ja ehdotti sitten, että tulisin hänen mukaansa Kraustin luo toimittamaan tyttöä. Ehdin jo mielessäni torjua ajatuksen, mutta Alain mainitsi, että alkemisti oli pohjattoman rikas ja maksaisi tehtävästä suunnattomia summia.

Epäilyksistäni huolimatta huomasin jo mieleni muuttuvan, sillä raha ja alkemistin outo kiinnostus munasarjoihin saivat minut uteliaaksi. Oliko tällä asialla jokin yhteys kreivitär Melissan tapaukseen? Alain lupasi minulle puolet palkkiosta, mikäli auttaisin häntä toimittamaan orjattaren alkemistin luo ja avustamaan tätä tarvittaessa, joten en voinut kuin suostua tarjoukseen. Lähetin Denalan pois huoneesta, ja jäimme keskustelemaan tehtävään liittyvistä yksityiskohdista.

Oli jo tullut pimeä, kun kuulin oven ryskytystä alakerrasta. "Nyt he saapuivat! Odota sinä täällä, niin käyn ottamassa orjan vastaan", Alain kehotti ja ryntäsi itse alas. Seurasin häntä hetkeä myöhemmin hiipien alakertaan, jotta voisin kuulla mitä tapahtui. Alain oli mennyt avaamaan sisäpihalle johtavan takaoven ja keskusteli sitten eteisessä äänistä päätellen muutaman eri miehen kanssa. Yritin kuunnella keskustelua oven läpi, mutta onnistuin erottamaan vain muutamia lauseita; ilmeisesti miehet olivat tosiaan tuoneet naisorjan talooni, mutta heille tuli jotain riitaa Alainin kanssa.

Kuulin kolahduksen ja epämääräistä töminää huoneesta, mutta maltoin mieleni ja odotin hiljaa antaen Alainin hoitaa asiansa. Vähän ajan päästä miehet ilmeisesti lähtivät, ja uskaltauduin eteiseen. Lattialla oli köytetty takkutukkainen nuori tyttö, joka rimpuili epätoivoisesti varmaan ymmärtämättä, mitä oli tapahtunut, sillä hänen silmänsä oli peitetty kankaalla. Alain oli myös kurjan näköinen: hänet oli selvästi piesty veitsellä uhaten − huomasin verinaarmun hänen kaulallaan − ja hän vältteli katsettani vakavan näköisenä. Moitin häntä raskain sanoin hänen ottamistaan riskeistä ja siitä, että oli päästänyt ihmiskauppiaita ja roistoja talooni. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut, joten asiaa ei hyödyttänyt liikaa vatvoa.

Kannoimme rimpuilevaa orjaa käsistä ja jaloista kohti alakerran kellariluukkua. Suurin vaikeuksin saimme orjan alas kellariin, ja Alain pyysi minua huumaamaan orjan kuljetuksen ajaksi. Hain lääkekaapistani tähän tarkoitukseen sopivan halvan liemen − siinä oli viiniä, johon oli uutettu tuhti annos rahoittavia − ja pakotimme orjan juomaan pullosta. Tilanne rauhoittui ja orja valahti miltei tajuttomaan tilaan, ja pystyimme vaihtamaan muutaman sanan.

Alain kertoi, että hänellä oli työntökärryt valmiina sisäpihalla, jotta voisimme salakuljettaa orjan alkemistille, mikä oli määrä tehdä tänä yönä. Enkä oikeastaan enää muista, mitä tuolloin ajattelin koko asiasta, mutta ilmeisesti jännitys ja uteliaisuus olivat ottaneet minusta vallan, ja noudatin Alainin suunnitelmaa ilman vastaväitteitä. Olihan kai tehtävän vaarallisin osuus jo takana ja palkitsevin vielä edessä.

Laitoimme orjan juuttikankaiseen säkkiin ja kannoimme säkin kellarista ulos sisäpihalle suuremmitta ongelmitta. Alain irrotti hankkimistaan työntökärryistä välipohjan, ja nostimme säkin sisälle. Päälle nostettiin raskaita perunasäkkejä, jotta kärryt eivät herättäisi epäilyksiä. Sitten pääsimme matkaan, ja Alainin johdolla kuljimme valaistua pääkatua halki yläkaupungin − Kuninkaantie oli suorin reitti, vaikka se olikin öisin valaistu ja vartioitu − ja pääsimme välikohtauksitta kaupungin laidalle, missä alkemisti asui.

Sisäänkäynti alkemisti Kraustin tiloihin oli eriskummallinen: eräällä sivukujalla oli pieni koppi, joka muistutti lähinnä käymälää. Koppi oli lukittu sisäpuolelta, ja Alainin soitettua ovikelloa jonkin salaisen rytmin mukaan kului hetki kunnes ovi avautui. Alkemisti Kraust oli hurjan näköinen mies, ja olisin voinut vannoa, että tuo vanha erakko oli menettänyt järkensä − niin maaninen ja ärtyisä hän oli oven ja tuntui epäilevän kaikkia sanojamme. Ensin hän ei olisi edes laskenut minua sisään, sillä siitä ei ollut aiemmin sovittu, ja alkemisti epäili meidän juonittelevan häntä vastaan. Alain kuitenkin vakuutteli, että minusta olisi suurta apua alkemistille, sillä olin lääkäri ja saatoin siten olla avuksi.

Alkemisti oli maanisessa tilassa ja hurjistunut ja varmaan epäili minua murhaajaksi, mutta näytin hänelle viittani alta kultaista käätyä, jota lääkärien killan oppineet jäsenet olivat oikeutettuja kantamaan, ja siitä hän uskoi minut lääkäriksi. Menimme sisään tuohon koppiin, jonka oviaukolta jyrkät portaat viettivät alas maan sisään. Laskeuduimme kapeaa käytävää ja seurasimme alkemisti Kraustia vain yhden kynttilän valaistessa tietämme. Orjan kantaminen alas jyrkkiä portaita oli äärimmäisen vaikeaa, mutta hitaasti edeten pääsimme lopulta perille.

Käytävä johti lukuisin kynttilöin ja soihduin valaistuun maanalaiseen huoneeseen, josta erkani toinenkin käytävä − ilmeisesti se johti alkemistin muihin salakammioihin ja liike- ja asuintiloihin. Huomasin, että huoneessa oli paljon vanhoja kirjoja, erikoisen muotoisia pulloja ja esineitä, ja en voinut kuin tuntea pelonsekaista kunnioitusta tuota hullua alkemistia kohtaan. Olihan hän selvästi yhtä nero kuin hullukin, kuten myöhemmin ilmeni.

Laskimme orjan pöydälle, joka oli kai tyhjennetty tätä tarkoitusta varten, ja riisuimme sen säkistä. Orja oli yhä tajuttomuuden rajamailla, kuten olin laskelmoinutkin. Yritimme udella alkemistilta, mitä hän ylipäätään aikoi tehdä tuolle tytölle ja miksi hän oli kiinnostunut naisen munasarjoista niin kuin Alain oli kertonut. Äärimmäisen vastahakoisesti alkemisti suostui paljastamaan, että halusi irrottaa munasarjat elävältä naiselta ja säilöä ne johonkin merkilliseen siniseen liemeen. Alkemisti ei silti maininnut sanallakaan siitä, mitä hän aikoi elävillä munasarjoilla tehdä, ja suuttui heti, jos kysyimme asiasta.

Ollakseni hyödyllinen selitin alkemistille tuntevani naisen anatomian ja erityisesti munasarjojen rakenteen ja olevani valmis tekemään leikkauksen hänen puolestaan. Alkemisti oli vaivaantunut, mutta suostui lopulta tähän, ja vannotti minua olemaan turmelematta munasarjoja leikkauksessa. Ryhdyimme näin valmistelemaan operaatiota ja otin leikkausvälineeni esiin ja viritin teräskäteni sopivaan asentoon. Kraust vilkaisi kiinnostuneena kättäni, ja suostui pyynnöstäni avustamaan minua leikkauksessa, koska olin yksikätinen.

Menemättä tässä liiaksi leikkausteknisiin yksityiskohtiin − niistä olen tehnyt muistiinpanot erikseen − totean vain, että munasarjojen poisto oli hyvin haastava tehtävä, mutta kuin ihmeen kaupalla se onnistui ilman komplikaatioita. Poistin orjan munasarjat niin nopeasti ja taitavasti kuin pystyin, ja Kraust auttoi minua parhaansa mukaan instrumentteja ojennellen, eikä edes hänen maaninen hermoilunsa saanut keskittymistäni vaarantumaan. Tyrehdytin parhaani mukaan verenvuodot orjan sisuskaluissa ja parsin leikkaushaavan umpeen. Orja oli elossa, vaikka olikin menettänyt hieman verta. Olin vakaassa käsityksessä, että orjalla olisi hyvä mahdollisuus selvitä hengissä, jos vain tartunnat ja verenvuodot eivät tappaisi sitä, ja sekoitinkin heti leikkauksen viimeisteltyäni parantavan liemen pienentääkseni näitä mainittuja riskejä.

Kraustilla ei ollut vähäisintäkään kiinnostusta siihen, selviääkö orja, ja hän hoputtikin ärtyneesti meitä lähtemään heti, kun olin saanut leikkauksen valmiiksi. Sen sijaan alkemisti oli haltioitunut irrottamistani munasarjoista, jotka hän nopeasti laittoi suureen astiaan, jonka väreilevä sininen neste ilmeisesti jollakin tapaa suojeli munasarjoja kuolemalta. Minä taas halusin pelastaa tuon orjan, sillä kenties kuvittelin olevani hyväntekijä, kun ajattelin, että hoitaisin orjan kuntoon Ruususalissa ja antaisin sille sen jälkeen vapauden kuin hyvityksenä niistä kärsimyksistä, joita sille aiheutin. Olisihan tuo orja joka tapauksessa kokenut kurjan elämän jonkun irstaan kaupunkilaisporvarin salaisessa kammiossa.

Mutta ehtimättä ajatella asiaa loppuun toimin nopeasti, sillä Kraust alkoi käydä vihaiseksi enkä halunnut kokea nahoissani hänen maanista raivoaan. Toin pullon, jossa sekoittamani parantava liemi oli, orjan suulle ja juuri kun olin kaatamassa liemen sen kurkkuun, olin pudota lattialle säikähdyksestä, sillä tikari tunkeutui syvälle orjan aivoihin tappaen sen välittömästi. Lyöjä oli Alain, joka kylmästi veti veitsen ulos kallosta ja kuivasi sen jo ennestään likaiseen taskuliinaansa. Odottamaton murha säikäytti minut siinä määrin, että en saanut juuri sanaa suustani onnistuin vain hiljaa ihmettelemään, mitä juuri oli tapahtunut.

"Ei hän olisi selvinnyt. Näet turhaa vaivaa, Aldaron, yrittäessäsi pelastaa kuolemaan tuomittuja", Alain sanoi tylysti. Sisimmässäni tunsin raivoa hänen ylimielisyydestään, sillä itse varmasti osasin parhaiten arvioida omaa työtäni ja moraaliani, mutta tuolla hetkellä en saanut sanotuksi juuri mitään. "Vieläkö te olette siinä", Kraust totesi kärttyisästi, ja Alainin muistutettua alkemistia palkkiostamme toi tämä eteemme pienen arkun. "Menkää nyt ja viekää tuo ruumis mennessänne!", Kraust huusi eikä tuntunut olevan kiinnostunut meistä.

"Vielä yksi asia, parahin herra Kraust, jos sallitte. Voisitteko antaa minulle osana palkkiota liemen, joka korjaa arpeutunutta ihoa. Teillä varmasti on sellaisia.", sain sanotuksi. Mieleeni nimittäin juolahti eräs ongelma, jonka saisin ratkaistua tuollaisella liemellä. "Hyvä on sitten!", alkemisti tokaisi, haki pienen pullon seinällä olevalta hyllyltä ja laski sen käteeni. Kiitin häntä, ja poistuimme sitten ruumis mukanamme kapeaan ja pimeään käytävään, josta olimme tulleet.

Saavuttuamme Ruususaliin piilotimme ruumiin kellariin ja huokaisimme helpotuksesta. Tehtävä oli nyt ohi, ja vaikka ajatukseni rummuttivat kallossani epärytmissä ja olin muutenkin rasittunut, alkoi turvallisuuden tunne hiljalleen palata. Hetkeä myöhemmin avasimme Kraustin antaman puuarkun, jonka sisältö ylitti jopa toiveikkaimmat odotukseni. Arkku oli täynnä kiiltäviä kultarahoja, ja ryhdyimme kiivaasti laskemaan niitä: loppusummaksi saimme 220 kultarahaa. Sovimme jakavamme rahat puoliksi, mitä pidin reiluna. Kulta kimalteli silmissäni, ja hetkeksi unohdin kaiken sen, mitä olin kullan eteen tehnyt.

Mutta ei kulunut aikaakaan, kun musertava syyllisyys löysi minut ja asettui ylleni kuin länkivaljaat vetojuhdan kaulalle. Vapautuisinko milloinkaan moraalin painosta, joka tuntui rasittavan minua enemmän kuin muita ihmisiä. Pystyisinkö selittämään tämänkin asian itselleni ja hiljaa hyväksymään väkivallan ja murhan tien?

Lääkäri Aldaronin päiväkirja - Osa XII

Oveen kolkutettiin napakasti ja kiiruhdin nopeasti avaamaan, vaikka oli vielä varhainen aamu ja päätäni särki. "Onko tämä mestari Aldaronin residenssi?", kysyi ovella seisova vanhempi mies, joka livreeasustaan päätellen oli lakeija tai korkea palvelija ainakin. Hänen takanaan seisoi nainen, jota en tunnistanut: tämä oli pukeutunut samettiseen ympyräviittaan ja verhonnut kasvonsa läpikuultavalla hunnulla. "Kyllä on, hyvä herra, olkaa hyvä ja astukaa peremmälle."

Lakeija ja nainen astuivat sisään ja ohjasin heidät istumaan alakerran nojatuoleille yrittäen parhaani mukaan käyttäytyä kunnioittavasti ja tapasäännöt huomioiden. Nainen esittäytyi kreivitär Melissa Manderaliksi ja suvaitsi ottaa hunnun kasvoiltaan. Kohotin varovasti katsettani ja huomasin hänen olevan kaunis nainen ja suurin piirtein ikäiseni eikä hän suuttunut minulle, vaikka katsoin häntä silmiinkin. Puhuttuamme hetken muodollisesti kreivitär tiedusteli, osaisinko hoitaa hänen asiaansa luottamuksellisesti tai diskreetisti, kuten hän asian ilmaisi, ja vakuuteltuani sitoumustani hän lopulta uskoutui minulle kuin potilas lääkärille.

Kreivitär selitti ongelmansa koskevan hänen hedelmällisyyttään tai tarkemmin sanottuna hänen tahtoaan olla tulematta raskaaksi. Asia oli näet niin, että hän oli jo kantanut ja synnyttänyt lapsen hyvälle miehelleen kreiville, joka hänen mukaansa oli hieman liiankin kyvykäs siittämään lapsia, ja katsoi siten velvollisuutensa täytetyiksi. Kolmekymmentä vuotta täyttänyt nainen, kuten hän selitti, oli suuressa vaarassa kuolla synnytykseen, minkä hyvin tiesin, eikä hän halunnut itselleen tuota loppua. Lääkärinä ymmärsin häntä hyvin ja tiesin millaiset riskit raskauteen liittyivät erityisesti hänen iässään.

Esitettyäni kreivittärelle tunnetut hoidot ja raskauden ehkäisyn menetelmät ja arvioituani niiden soveltuvuutta hänen tapauksessaan kreivitär vaikutti kuitenkin tyytymättömältä. Hän oli hetken vaiti harkitakseen sanojaan ja kysyi sitten: "Tunnetteko mitään pysyvää ratkaisua tähän ongelmaan?" Enkä tiennyt mitä ajatella, sillä ilmeisesti Alain oli tehnyt hieman liiankin hyvää työtä mainettani ylistäessään, kun potilaakseni hakeutui korkea aatelisnainen ja pyysi minulta mahdottomia. Epävarmuuden häivähtäessä kasvoilleni kreivitär vaikutti ärtyvän ja tivasi, enkö ollut korkeasti oppinut ulkomaalainen mestari ja maineeni veroinen.

Haluamatta saattaa mainettani vaaraan ja muutenkin estääkseni hänen suuttumuksensa totesin sovittelevasti, että pysyvä ratkaisu hänen ongelmaansa saattoikin olla olemassa, joskin kyseessä olisi varsin kokeellinen ja jokseenkin riskialtis menetelmä. Mieleeni nimittäin muistui yllättäen eräät vanhat kirjoitukset ja piirrokset: anatomicus ovarium. Olin lukenut aiheesta Travanin yliopistossa, jonka vapaamielisimmät tutkijat olivat tehneet tutkimusta naisen munasarjoista jopa siinä määrin, että olivat kehittäneet niistä melko tarkan anatomisen kuvauksen. Tämän muistuessa mieleeni tulin tosiaan ajatelleeksi, että kenties leikkaushoito riskeistään huolimatta voisi tulla kyseeseen kreivitär Melissan tapauksessa.

Antaakseni totuudenmukaisen kuvan sterilisaatiosta ja sen riskeistä minun oli selitettävä kreivittärelle, että en ensinnäkään ollut koskaan aikaisemmin tehnyt moista leikkausta − senhän kieltää jo Pyhä Artantekin − eikä minulla ollut kuin auttava teoreettinen käsitys asiasta, joka lukeutui lääketieteessä salaisen tiedon piiriin. Lisäksi riskejä sisältyi aina potilaan nukuttamiseen ja leikkaamiseen yleensä. Myös oli mahdollista, että sterilisaatio ei toimisikaan ja nainen tulisi sittenkin raskaaksi; tätä riskiä pidin tosin hyvin pienenä, mutta selustani turvatakseni halusin jättää myös sattuman mahdollisuudelle sijansa. Vaikka selitin kreivittärelle hoidon riskit, tämä ei vaikuttanut epäröivän, mistä päättelin ettei hänellä ollut mielestään paljoa menetettävää elämässä.

Saatuamme näin asian päätettyä kreivitär kertoi minulle tarvittavat seikat käytännön järjestelyihin liittyen. Hän näet joutui järjestämään käyntinsä luonani salassa mieheltään kreiviltä, ja asialla oli muutenkin kiire. Sovimmekin, että hän voisi tulla milloin vain luokseni, ja hän lupasi tulla ylihuomenna. Rafael, joksi kreivitär lakeijaansa kutsui, lupasi toimittaa viestejä välillämme, mikäli jotain kiireellistä ilmenisi.

Kreivitär Melissan lähdettyä olin hyväntuulinen, mutta jännittynyt: olinhan juuri saanut haastavimman ja varmasti palkitsevimman työtehtäväni Oftissa. Eiliset painajaiseni ja vanhan ystäväni näkeminen orjamarkkinoilla eivät enää olleet mielessäni, vaan ajatukseni olivat täysin keskittyneet ylhäisen Melissan hätään, jota halusin keinolla millä hyvänsä helpottaa. Ja niin helposti unohdin Prasadin asian löytäessäni kiinnostavampaa ajateltavaa, että totisesti on ihmismieli helposti johdateltavissa ja on taipuvainen ajattelemaan vain mieluisia, omaa etuaan koskevia asioita. Tämä minun on rehellisyyden nimissä myönnettävä, vaikka paljon kokenut omatuntoni ei minua siitä soimaakaan.

Lähdin pian ratsastamaan kohti Akatemiaa, vaikka sinne oli melko lyhyt matka kävellenkin, sillä niin innokas olin uudesta tehtävästäni. Akatemian sisäpihalle päästyäni kävelin suoraan kirjastoa kohti eikä kukaan kiinnittänyt minuun suurempaa huomiota. Etsin tietoa naisen anatomiasta, mutta asian arkaluontoisuuden takia en voinut kääntyä kirjastonhoitajan puoleen, joten kului tovi ennen kuin löysin etsimäni. Asiaa käsittelevä kirja, jonka nimeä en tohdi edes mainita, oli kuitenkin varsin vaikeaselkoinen ja kirjoitettu todennäköisesti velhoruhtinaitten hallintokaudella, ja minulla oli suuria vaikeuksia ymmärtää sen kieltä. Muutaman tunnin tutkimuksen tuloksena olin kuitenkin saanut aiheesta auttavan käsityksen ja onnistuin jopa salassa jäljentämään joitakin teoksen piirroksia.

Yllättäen työskentelyni kuitenkin keskeytti oppineen näköinen ja harmaatukkainen kirjastonhoitaja, jonka silmät rävähtivät auki, kun hän huomasi mitä luin. Onnistuin kuitenkin salaamaan rikokseni − kirjojen kopioiminenhan oli mitä vakavin rikos − ja vakuuttamaan kirjastonhoitajan siitä, että olin vain erehdyksessä harhautunut selailemaan kirjaa enkä edes ymmärtänyt, mistä siinä puhuttiin. Siten kirjastonhoitaja varmaan piti minua typeränä miehenä eikä osannut epäillä puheitani. Sain kuitenkin hyvän opetuksen siitä, miten raskaasti kiellettyä salainen tietämys oli, ja että kirjaston sääntöjä ei sopinut halveksia.

Palatessani kotiin Ruususaliin aurinko oli jo laskenut yläkaupungin kattojen taakse ja hämärä täytti sen kadut heikon valaistuksen auttamatta asiaa. Astuin sisään pääovesta ja vastassani seisoi Denala kädet mielenosoituksellisesti puuskassa. Tästä ymmärsin myöhästyneeni illalliselta, jota en ollut tullut ajatelleeksi työhöni uppoutuneena. Denala näytti ärtymyksestään huolimatta silmissäni kauniilta, ja hänen ilmeestään huokui outo herkistyneen tietoisuuden vaikutelma: oli aivan kuin hän tietäisi minusta kaiken ja ymmärtäisi minua. Denala kääntyi happamasti ympäri ja marssi portaat ylös kohti keittiötä ja äänistä päätellen kattoi uudelleen pöydän, jotta voisin syödä jo jäähtyneen ateriani. Kuulin astioiden kolisevan hänen työskennellessään, ja hänen suuttumuksensa sai minut heltymään − tunsin kai pientä kiintymystä tuohon naiseen, joka niin hupaisalla tavalla osoitti välittävänsä.

Odotettuani tovin nousin ylös toiseen kerrokseen ja menin ruokasaliin hajamielisenä kaikista ajatuksistani. Pahoittelin Denalalle myöhästymistäni illalliselta, mutta tämä ei näyttänyt ymmärtävän mitä tarkoitin ja kohautti vain tyynesti olkiaan tavanomaiseen tapaansa niin, että aloin epäillä olinko vain kuvitellut koko tilanteen merkitsevine katseineen hetki sitten alakerrassa. Yhtäkkiä hän näytti silmissäni taas tavalliselta palvelustytöltä ja oli menettänyt salaperäisen kauneutensa, jota hänessä olin hetki sitten nähnyt. Tästä syystä outo tunne valtasi minut, ja ajattelin että tuo nainen oli noitunut minut kuvittelemaan kaikenlaista, ja että hän oli todellisuudessa vakooja, jonka vihamieheni menneisyydestä olivat lähettäneet perääni.

Syödessäni illallista yritin saada ajatukseni järjestykseen, mutta tuloksetta. En tiennyt, mitä ajatella Denalasta − halusinko vai vihasinko häntä ja mistä syytä. Vai oliko hän vain yhdentekevä palvelijatar, joka hoiti talouttani. En myöskään ymmärtänyt, miksi niin innokkaasti halusin auttaa jaloa Melissaa, joka loppujen lopuksi oli vain miehelleen valehteleva petollinen nainen. Mieleeni juolahti toissaöinen uneni, joka tuntui saavan uusia merkityksiä: kenties unessa Alain halusikin pelastaa minut juonittelevien naisten kynsistä.

Vetäydyin huoneeseeni tultuani siihen tulokseen, että järkeni täytyi olla sumenemassa. Kenties viimeaikaiset tapahtumat olivat olleet liikaa järjelleni. Tai ehkä runsaasti nauttimani viini ja rauhoittavin yrtein terästetty piipputupakka, joilla päivittäin lääkitsin piilevää kaatumatautiani, aiheuttivat näin odottamattomia sivuvaikutuksia. Tai kenties uneni ja oudot tuntemukseni enteilivät sairauskohtausta, ja pian vaahto jo valuisi suustani ja sätkisin lattialla tiedottomassa tilassa.