Lääkäri Aldaronin päiväkirja - Osa XI

Nukuttuani yöni nähden mitä merkillisimpiä unia heräsin aamuauringon valkoiseen valoon, joka tulvi sisään toisen kerroksen huoneistoni lasitetuista ikkunoista. Enkä voinut kuin ihmetellä yöllisiä näkyjäni, jotka olivat kuin outoja ennusmerkkejä tulevaisuudesta, ja arvelinkin viinin pahasti sekavoittaneen uniani.

Unessa asuin Ruususalissa ja minulla oli nuori oftilainen vaimo. Denala oli yhä palvelijamme ja valmisti hyvältä tuoksuvaa ruokaa keittiössä vaimoni sovitellessa kauniita leninkejä ylleen omassa kamarissaan. Yhtäkkiä kuulin kuitenkin ryminää alakerrasta ja sisään ryntäsi Alain, joka oli vanhan ja kärsineen näköinen, mistä huomasin myös itse olevani vanhentunut ja ainakin neljäkymmentäviisivuotias. Alain, kärsivät kasvonsa huolesta vääntyneinä, ryhtyi tivaamaan minua mukaansa ja sanoi, että meidän oli välittömästi paettava Oftista. Hän riuhtoi minua kädestä mukaansa Ruususalin etuovelle ja sanoi, että lähtisimme saman tien ratsastamaan emmekä pysähtyisi ennen kuin olisimme saapuneet Kirotun maan rajalle. Järkytyin hänen sanoistaan ja sanomaton kauhu valtasi koko ruumiini ymmärtäessäni, että minun olisi välttämättä noudatettava hänen tahtoaan. Hypättyämme ratsaille ja lähdettyämme laukkaamaan kuin hengenhädässä, heräsin tuosta kauhukuvasta vuoteessani ja kylmä hiki valui pitkin ihoani.

Mutta mitä tuo kaikki merkitsi, ja oliko uneni todella kauhukuva tulevasta? Oliko niin, että menneisyyteni löytäisi minut Oftistakin ja vetäisi minut takaisin Kirotun maan kauhuihin? Vai olinko itse itseni pahin vihollinen, kun en pystynyt unohtamaan mennyttä ja hallitsemaan omaa elämääni. Nämä aamuiset ajatukseni ja se, mitä myöhemmin illalla tapahtui, saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että kohtalon voimat todella hallitsivat elämääni ilman, että pystyin siitä itse päättämään.

Vietettyäni jokseenkin tavanomaisen päivän töitä tehden saapui ilta, ja tapansa mukaan Alain palasi asioiltaan Ruususaliin syömään illallista. Syödessämme Denalan valmistamaa ruokaa Alain heittäytyi salaperäiseksi ja hetken asiaa kierreltyään sanoi, että oli menossa tänä yönä järjestettäville orjamarkkinoille ja tahtoi minut mukaansa. Asia ei sinänsä yllättänyt minua - olimmehan joskus viiniä nautittuamme yhdessä vitsailleet, että ostaisimme itsellemme orjattaret, mikäli joskus rikastuisimme - ja olihan orjan ostaminen Oftissa täysin mahdollista ja jopa yleistä. Aavistin kuitenkin pahaa, sillä Alain ei vaikuttanut vitsailevan asian suhteen ja hänellä saattoikin olla jälleen joitakin salaisia toimeksiantoja, joista en tiennyt.

Alain taivutteli minua jonkin aikaa, ja suostuinkin lopulta ajatukseen, koska en pitänyt sitä erityisen vaarallisena ja uteliaisuuteni alkoi muutenkin herätä. Niinpä illan tullessa pukeuduimme tummiin, huomiota herättämättömiin asuihin ja suunnistimme kohti erästä syrjäistä majataloa, jonka kellarissa markkinat pidettäisiin. Saavuttuamme perille vastassamme oli kaksi roiston näköistä ovimiestä, joille jouduin antamaan luvattoman monta kultarahaa ennen kuin pääsimme sisään. Laskeuduimme pitkät kapeat kiviportaat alas kellariin, josta vastaamme tulvahti paksu ilma, joka haisi voimakkaasti tupakalta ja huumeyrteiltä. Kellari oli odottamattoman suuri ja moniosainen ja täynnä ihmisiä. Maalattialla oli tusinoittain miehiä, jotka tungeksivat edestakaisin nähdäkseen paremmin korotetulle lavalle, jossa orjia esiteltiin. Kellarin sivustalla oli korotettu aitio, jossa istui varakkaita herroja, jotka peittelivät kasvojaan huivein ja hatuin henkilönsä salatakseen. Melu yltyi ja tungos paheni entisestään, kun ensimmäisiä orjia kannettiin lavalle.

Pyrin lähemmäs lavaa ja huutokauppa alkoi. Lavalla seisova orjakauppias huusi orjien lähtöhintoja ja esitteli niiden öljyttyjä ruumiita, joita vain niukat rääsyt peittivät. Monet orjista oli nuorehkoja miehiä, joita ostettiin työvoimaksi ja laittomiksi näytösottelijoiksi, mutta joukossa oli myös muutamia tyttöjä, joiden kohtaloa en tässä henno arvuutella. Kauppa kävi vilkkaasti ja sadat kultarahat vaihtoivat omistajaa, ja tyydyin seuraamaan sivusta, mitä tuleman piti.

Hetken kuluttua väkijoukossa kohahti, ja huomasin kuinka valkoiseen läpikuultavaan kaapuun puettu nuori neito talutettiin lavalle. Orjakauppias esitteli neidon Holrusin Helmeksi eikä tuo nimi ollut hänen tapauksessaan liioiteltu. Neidon sanomattoman kauniit kasvot, vaaleat pitkät hiukset ja kirkkaan siniset silmät olivat todella jotain mieleenpainuvaa. Hänen kauneutensa säteili ympäristöön kuin majakan valo, enkä voinut ymmärtää, mitä hän teki tällaisessa paikassa. Holrusin helmen hienopiirteisyys ja viattomuus olivat kuin täydellinen vastakohta sille karskille, karjuvalle massalle, jota hänen ympärillään tarjouksia huutelevat miehet edustivat.

Totta puhuakseni olin itsekin suuresti lumoutunut tuon orjattaren olemuksesta ja vaistomaisesti tunnustelin oman kukkaroni painoa kuin arvioidakseni, paljonko voisin hänestä tarjota. Heräsin kuitenkin pian näistä ajatuksista, sillä ei kulunut kahta hetkeäkään ennen kuin Holrusin helmi oli myyty käsittämättömään 400 kultarahan hintaan. Minun on kuitenkin myönnettävä, että en tohdi kirjoittaa, mitä sukua hänet ostanut aatelisherra edusti, vaikka onnistuinkin sen tunnistamaan tämän käyttämästä rintaneulasta, sillä sen verran herranpelkoa minussakin on jäljellä.

Poltin tupakkaa piipussani ja jäin katselemaan hajamielisesti viimeisten orjien taluttamista lavalle. Silmäni osuivat yhtäkkiä mieheen, jonka tunnistin, ja täydellinen lamaannus valtasi ruumiini. Orjien joukossa oli Prasad, tuo vanha palkkamiekka, joka oli palvellut minua henkivartijana Travanissa ja Selfiassa. Järkytykseni oli sitä suurempi, mitä varmemmaksi tulin havainnostani − tuo orja oli todellakin Prasad, jonka kuolemasta vankityrmässä olin ollut täysin vakuuttunut.

Järkytykseltäni en pystynyt äkkiä toimimaan, sillä monet syyllisyyden ja epätoivon ajatukset palasivat mieleeni, ja monta tarjousta ehdittiin huutaa Prasadista ennen kuin pääsin tilanteen tasalle. Myös Alain oli huomannut Prasadin ja ryhdyimme yhdessä nopeasti laskemaan rahojamme ja väittelemään siitä, paljonko tarjoaisimme Prasadista. Mutta kaikki tapahtui liian nopeasti, ja päästyämme sopuun asiasta oli Prasad jo myyty eräälle pahamaineiselle miehelle gladiatoriksi taistelemaan hänen hurmekellarissaan. Alain yritti epätoivoisesti tehdä ostotarjouksen Prasadista hänen uudelle omistajalleen, mutta tarjous kaikui kuuroille korville.

Olimme molemmat järkyttyneitä ja vastentahtoisia lähtiessämme takaisin Ruususaliin. Alain moitti minua siitä, että olin vitkastellut tarjouksen tekemisen kanssa, ja sanoi, että aikoisi vapauttaa Prasadin keinolla millä hyvänsä. Olin itsekin vihainen, ja tokaisin, että sellainen laiton vapauttamisyritys saisi meidät kaikki vielä ennenaikaiseen hautaan, vaikka tunsin syyllisyyttä Prasadin kohtalosta yhtälailla kuin Alainkin. Näin palasimme talooni sotaisasti kiistellen ja vetäydyimme omiin kamareihimme.

En voinut kuin arvuutella, millainen kohtalo Prasadia odottaisi, ja mietin mitä voisin tehdä hänen hyväkseen maatessani sängyssä saamatta unta. Näytösottelijan elämä on takuulla kurjin mahdollinen enkä toivoisi sellaista pahimmalle vihamiehellenikään saati vanhalle ystävälle. Mutta olinko todella vastuussa siitä, että Prasad oli joutunut nykyiseen asemaansa? Eikö mies valinnut itse kohtalonsa liittyessään kreivi Calthisia pelastamaan lähteneeseen sotajoukkoon? Vaikka kuinka yritin vakuuttaa itseni syyttömyydestäni, en päässyt silti yli asiasta, vaan katsoin ainakin olevani velvoitettu maksamaan hänen vapautensa. En kuitenkaan voinut hyväksyä sitä vaihtoehtoa, että osallistuisin Prasadin laittomaan vapauttamiseen, mitä Alain oikopäätä oli ehdottanut. En näet katsonut ansaitsevani niin suurta kuolemanriskiä, joka välttämättä liittyisi moiseen yritykseen.

Kaikesta huolimatta oli Prasadin ilmestyminen saattanut minut levottomaan ja järkyttyneeseen tilaan, enkä monista yrityksistä huolimatta saanut kunnolla nukutuksi yöllä. Istuin kirjoituspöytäni ääressä ja poltin tupakkaa yhden ainoan kynttilän valaistessa ikävääni kunnes lopulta uni ja sen mukanaan tuoma unohdus otti minusta vallan.