Näkemyksiä yhteisestä pelisuunnittelusta

Yksi kaikkien aikojen hedelmällisimmistä kampanjoista, edelleen työnimeään kantava Keisarikunta, on lähestymässä ensimmäisen osansa päätöstä, ja on sopiva aika tehdä joitakin päätelmiä kampanjan yhteydessä havaitusta. Keisarikunta on kampanja, jonka suunnittelussa hyödynsimme ensimmäistä kertaa systemaattisesti koko pelaajaryhmän voimavaroja kampanjan suunnittelun eri vaiheissa. Pelisuunnittelussa oli käytössä demokraattinen äänestysmetodi, jolla päätettiin pelin keskeisistä parametreista, ja jokainen pelaaja saattoi vaikuttaa pelin perusteiden muodostumiseen.

Tässä kirjoitelmassa tuon esiin lyhyesti havaintoja yhteisen pelisuunnittelun saavutuksista ja vielä lisää kehittämistä vaativista asioista. Esiin tuodut havainnot ja niistä vedettävät johtopäätökset perustuvat viimeisen puolen vuoden aikana käytyihin keskusteluihin sekä omiin havaintoihini Keisarikunnan toteutumisesta.

Parametrit suunnittelun perustana

Keskeinen tavoite kampanjan lähtökohdista päätettäessä oli, että kampanjan perusteista päätettäisiin yhteisesti. Tämä tarkoitti, että päätetään yhdessä, missä määrin kampanja on pelaaja tai pelinjohtajavetoinen, minkälainen maailmankuva pelimaailmassa vallitsee jne. Parametreista äänestämisen ja niistä yhteisesti päättämisen ja keskustelemisen oletettiin ratkaisevan ongelman, että kukin pelaaja ymmärtää pelin perusteet eri tavalla. 

Parametrien ennalta määrittely ja niistä keskusteleminen tuntui lisäävän tietoisuutta asiasta ja helpottavan yhteisen linjan löytymistä peliin. Kampanjan edetessä ajoittain pelaajat jopa viittasivat parametriäänestyksen tuloksiin, mikäli jokin asia tuntui olevan ristiriidassa yhdessä sovittuun nähden. Tämä kehitys on nähdäkseni positiivista, sillä se on osoitus, että yhteisen näkemyksen vaalimisella on merkityksensä. Voisi puhua pelisopimuksen kunnioittamisesta. Parametrien ratkaiseminen etukäteen vähentää pelin edetessä tarvetta pelinjohtajan spontaaneille ja omavaltaisille linjanvedoille mahdollisissa ristiriitatilanteissa.

Pelisuunnittelussa hyödynnetyt parametrit eivät kuitenkaan kata kaikkia keskeisiä näkökohtia, jotka kuuluvat pelisuunnittelun perusteisiin. Parametrien epätäydellisyys ja monitulkintaisuus oli tiedossa jo ennen kuin niitä sovellettiin, mikä ei kuitenkaan estänyt valveutunutta ja harkittua soveltamista - suunnittelukerralla tulkintaongelmat ratkaistiin keskusteluissa ja pelinjohtaja kantoi vastuuta äänestystulosten tulkitsemisesta tasapuolisesti muut huomioiden.

Ongelman määrittelijä määrittelee myös ratkaisun

Kesällä keskustelimme moneen otteeseen siitä, mihin pelisuunnittelun tulisi oikeastaan perustua, mikä lienee seurausta parametrien käyttöönotosta pelisuunnittelun välineenä - havahduimme siihen, että päättäessämme suunnittelun metodeista ja mekanismeista vaikutamme myös siihen, millaisia suunnitelmia saadaan aikaan. Toisin sanoen, ongelman määrittely aina rajaa myös mahdollisten ratkaisujen joukkoa tuota määritelmää vastaavaksi.

Nykyisen kaltainen pelisuunnittelu perustuu seuraavalle logiikalle: ensin ratkaistaan käytetty pelijärjestelmä (sisältäen käytetyn pelimekaniikan ja genren, esim. Praedor/fantasia), sitten parametrit ja lopuksi pelin varsinainen sisältö ja teema. 

pelijärjestelmä > parametrit > teema

Kritisoin tätä perinnettä monesta syystä saaden valtaisaa vastustusta - genren ja pelimekaniikan ensisijaisuudella oli puolustajansa, ja useimmat katsoivat, että genre on aina ratkaistava ensiksi - ensisijaisuus on juurtunut jopa pelaajien puhetapaan: "pelataan seuraavaksi high fantasy -kampanja". Tämä perinteinen lähestymistapa sisältää kuitenkin lukuisia ongelmia: jos pelijärjestelmä lyödään ensin lukkoon, rajataan siten käytännössä kaikkea myöhemmin tehtävää pelisuunnittelua. Esimerkiksi valinta, että pelijärjestelmä on D&D/Forgotten Realms vaikuttaa äänestyskäyttäytymiseen parametreja valittaessa sekä rajoittaa mahdollisten käsiteltävien teemojen joukkoa. Mikäli jollakulla pelaajalla olisi ollut idea pelissä käsiteltävästä teemasta, joka ei kuitenkaan sovellu D&D-maailmaan, idea olisi karsiutunut pois jo tässä vaiheessa suunnittelua.

Käsitykseni mukaan pelisuunnittelun voi toteuttaa myös toisessa - päinvastaisessa - järjestyksessä, joka korostaa teeman hahmottamisen merkitystä. Miksi päättää etukäteen millaisia piparimuotteja käytät , jos et ole vielä edes päättänyt, leivotko täytekakkua vai pipareita? 

teema > parametrit > pelijärjestelmä

Teeman merkitys pelisuunnittelulle tulisi tiedostaa nykyistä paremmin. Teema, johtoaihe, on näkyvä ja keskeinen osa peliä, ja määrittelee, minkälaisia asioita pelissä käsitellään, ja on siten paljon syvällisempi osa peliä kuin parametreja tai järjestelmää koskevat asiat. Keisarikunta-kampanjassa pelin keskeiseksi teemaksi muodostui kunnia ja erilaiset kunniakäsitykset, joiden käsittely ja siitä syntyvät ristiriidat toivat mielenkiintoista sisältöä peliin. Tästä teemasta ei kuitenkaan suuresti puhuttu pelisuunnittelun yhteydessä, ja teeman esiin tuominen oli enemmän pelinjohtajan vastuulla. Koska teema on kuitenkin näkyvä ja julkinen osa peliä, ei sitä tule sekoittaa pelin juoneen, joka voi sisältää yllätyksiä ja olla pelaajien ennalta arvaamattomissa. Voidaan ajatella, että Romeon ja Julian teema (saavuttamaton rakkaus) on kaikkien tiedossa, mutta juoni (ne kuolevat monien vaiheiden jälkeen) ei ole tiedossa ennen näytelmän näkemistä.

On selvää, että teema on ensisijainen muihin asioihin nähden esimerkiksi kirjaa kirjoittaessa tai musiikkia sävellettäessä, siis luovassa työssä. Olisi käsittämätöntä väittää, että Richard Wagner olisi päättänyt , että sävellänpä oopperan, jonka tapahtumat sijoittuvat keskiajalle ja jossa henkilöhahmot ovat kelttejä. Aloittaessaan Tristania Wagner  ajatteli todennäköisemmin säveltävänsä oopperan riipaisevasta rakkaudesta, sillä tämä teema oli hänelle henkilökohtaisesti merkityksellinen. 

Sama asiainjärjestys toteutuu kaikessa kaunokirjallisuudessa, ja esimerkkejä teeman ensisijaisuudesta voisi keksiä loputtomiin. Fantasiakirjallisuudessa yleinen järjestelmäkeskeisyys, jossa genre on määräävässä asemassa teemaan nähden, lienee jonkin verran vaikuttanut siihen, että fantasiakirjallisuudessa on tapahtunut vain vähän innovaatioita sitten Tolkienin. Useat fantasiakirjat keskittyvät järjestelmän kuvaamiseen ja rakentamiseen eivätkä riittävästi panosta minkään teeman syvälliseen tarkasteluun.

Käsitykseni mukaan teema on järkevää ratkaista ennen muita asioita, jotta erilaiset, uudet ideat voivat paremmin tulla huomioiduiksi. Esimerkiksi jos pelaaja ehdottaa, että pelin teema olisi rotusorto, voisi  tämän teeman pohjalta suunnittelussa päätyä monenlaisiin parametreihin teeman käsittelyssä. Näkökulma-parametri voisi olla esimerkiksi jyrkän kielteinen (modernisti ajattelevat ihmiset kohtaavat rotusortoa) tai myönteinen (hyvillään sortavat natsit tai uudisraivaajat). Tämän pohjalta voisi miettiä sopivaa pelijärjestelmää (d20 Modern, Call of Cthulhu, tai mikä tahansa). Mikäli järjestelmä olisi päätetty ensin, olisi tämä valinta käytännössä ohjannut myös ajattelua tiettyjen teemojen suuntaan eikä teemaa olisi voitu päättää riippumattomasti.

Nähdäkseni pelin teeman tarkempi ja syvällisempi pohdinta jo pelisuunnittelun alkuvaiheessa voi huomattavasti rikastuttaa peleissä käsiteltävien teemojen joukkoa ja tuoda siten aidosti uutta sisältöä peliin. Pelisuunnittelun perustaminen tietylle järjestelmälle aktivoi mielissämme tähän järjestelmään assosioitavat teemat ja sokeuttaa näkemästä järjestelmään sopimattomia, uusia teemoja.

Epilogi Patriisin ensimmäiseen osaan

Heinäkuussa 2011 aloitettiin työnimellä Ravennan kauppias tunnettu ja myöhemmin Patriisiksi nimetty kampanja, jota on tähän mennessä pelattu 14 kertaa. Kampanja on saatu ensimmäisen episodinsa - joka muistettakoon vaikkapa nimellä "Kauppahuone di Varzin nousu ja tuho" - päätökseen, ja onkin varsin sopivaa käyttää hetki kampanjan vaiheiden kertaamiseen. Patriisin jäätyä tauolle Keisarikunnan aloittamiseksi on pelinjohtajalla mahdollisuus puhua suunsa puhtaaksi vaikuttamatta pelin kulkuun.

Patriisi oli vahvasti pelinjohtajavetoinen kampanja, jonka lähtökohdat perustuivat pelinjohtajan visiolle seikkailullisesti kauppiaspelistä 1300-luvun Adrianmeren maisemissa. Hahmoideat annettiin pelaajille enemmän tai vähemmän valmiina, ja pelaajien osaksi jäi jalostaa kehittymättömistä hahmoideoista omanlaisensa tulkinnat. Määritellyistä lähtökohdista syntyikin melko yllättäviä kehityskulkuja niin hahmojen kuin pelitapahtumienkin osalta.

Kampanjan lähtötilanne tarjosi nuorelle Antonio di Varzille mahdollisuuden kohota pienen kauppahuoneensa päämieheksi, kun Antonion isä menehtyi sairauksiinsa. Mahdollisuudet olivat avoimet, sillä kauppahuone omisti ketterän rahtilaivan ja riittävästi (vierasta) pääomaa liiketoiminnan aloittamiseksi. Antoniolla oli myös uskollisia palvelijoita ja kauppaseuran jäseniä käytettävissään: major domus Vittorio, kapteeni Rossi ja serkku-Francesco muodostivat tiimin, jonka oli määrä kohottaa di Varzin huone talousvaikeuksien keskeltä arvostettujen kauppahuoneiden joukkoon. 

Kampanjan ensimmäiset pelikerrat kuluivat laivan valmisteluun merkikelpoiseksi ja miehistön palkkaamiseen. Perämieheksi valittiin vanha Gallo, joka uskollisesti palveli di Varzia lopulta viimeisiin päiviin asti. Kampanja alkoi seikkailulla, jossa kauppaseurue lähti pelastamaan merihätään joutunutta koggia, jonka sen miehistö oli hylännyt läheiseen poukamaan. Yritys onnistui, ja seurue sai napolilaiselta kapteeni Ettorelta hyvän korvauksen laivan hinaamisesta Ravennaan. Tässä vaiheessa kampanja vaikutti etenevän odotetulla tavalla, joskin pelin etenemistahti oli vielä melkoisen hidas ja ns. mikromanagerointia harrastettiin kohtuullisesti.

Meripelastuksen jälkeen Antonion sisar, Aurora, kihlattiin muuan huomattavalle patriisille, Flavio de Ballestalle. Kihlaus aloitti tapahtumasarjan, joka nosti Auroran merkittäväksi EPH:ksi, joka osaltaan myöhemmin vaikutti kauppahuoneen keskeisiin vaiheisiin. Nopeasti kävikin niin, että kevytmielinen ja suostuttelukykyinen Aurora onnistui puhumaan Francon karkuretkelle etelään, pakoon ei-toivottua avioliittoa.

Tämä ei tietenkään sopinut ylpeän Antonion kunnialle, joten seurue lähti Auroran ja Francon perään ja tavoittikin nämä lopulta Riminin kaupungissa. Nuorten romanssi jäikin varsin lyhyeksi ja epätyydyttäväksi, sillä luonteelleen ominaisella tavalla Aurora toimi omaa etuaan tavoitellen ja hyväksikäyttäen kauneuteensa lankeavia. Riminissä Auroran kasvot ikuistettiin erään kirkon seinään Neitsyt Marian kasvoiksi tunnetun Giotto Bondonen toimesta. Historiallisen sivuhahmon tuominen peliin taisi jäädä pelaajien enemmistöltä huomaamatta.

Tapaus Auroran ja Francon pako aiheutti kauppahuoneen mainetta heikentäneen julkisen selkkauksen Riminissä, mitä myöhemmin käytettiin yhtenä argumenttina kauppahuonetta vastaan käydyssä oikeudessa. Tapauksen myötä kylvettiin epäluulon ja vihan siemenet kauppaseurueen jäsenten välisiin suhteisiin, sillä yleinen luottamus di Varzin huoneen tahrattomuuteen kärsi kolauksen. Ei kulunut kauankaan, kun Auroraa syytettiin noituudesta, ja nuori nainen kantoi kortensa kekoon kauppahuoneen tuhoamisessa.

Riministä alkoi myös seuraava seikkailu, kun muuan kauppias Lonati ehdotti di Varzille pimeän rahdin noutamista Adrian vastakkaiselta rannikolta eräästä salaisesta satamasta. Tähän tarjoukseen tartuttiin, ja pian seurueen kauppalaiva seilasi kohti itää. Matkaan tässä vaiheessa liittyi myös Carlo di Gothia, Jascan pelaama pohjolan palkkasoturi. Tuolla matkalla sattui myös ensimmäinen merimiehen, Massimon, kuolema, joka jäi osittain selittämättömäksi. Merimiesten salaperäisten kuolemien yhteydessä taustamusiikkina soitettiin Richard Wagnerin Tristan und Isolde -oopperan 1. näytösen Prelude, joka tullessaan soitetuksi enteili kuolemaa ja Auroran salattuja noidantekoja kampanjan eri vaiheissa.

Merimatka päätyi Adrian vastarannalle, jonka salasatamasta matkaa taitettiin kävellen Dragozeticin kylään, jonka nimeä ei kukaan (pelinjohtaja mukaan lukien) kyennyt lausumaan. Seurueen oli määrä tehdä pimeää kauppaa tilanhoitaja Mladicin, joka kunnon riistäjän elkein hallitsi aluettaan, kanssa. Tässä yhteydessä pelinjohtaja tarjoili myös näennäisen eettisen haasteen: kaksi kyläläistä pyysi kauppaseuruetta pelastamaan heidät julmuri-Mladicin orjuutukselta. Tilanteen dramatiikkaa pyrittiin maksimoimaan sivuhahmojen epätoivoisilla puheenvuoroilla ja John Williamsin tunnetulla viulusävelmällä. Kauppaseurue - PJ:n odotuksista poiketen - ei sivuuttanut tapausta olankohautuksella, vaan päätyi pelastamaan nuoren slaavitytön, Veselan ja tämän isän, Predragin. Pimeä rahti haettiin Mladicilta keskellä yötä ja rahdattiin kärrypolkua pitkin satamaan, jossa kuitenkin odotti yllätys: orjuutusta paenneet kylän miehet olivat ryöstämässä heikosti vartioitua laivaa, joten tässä kohtaa voitiin nauttia kampanjan ensimmäisestä verilöylystä. 

Verilöylystä toivuttuaan täysilukuisena säilynyt kauppaseurue suunnisti etelään kohti Dürresin kaupunkia, jonne pimeä rahti oli määrä viedä. Vajaan viikon merimatkan aikana kuoli jälleen yksi merimies, Manuelo, ja epäilykset Auroran noituudesta ja osallisuudesta kasvoivat entisestään. Aurora toikin jännitettä kampanjaan, sillä merimiehet olivat epäileväisiä naista kohtaan, mutta Antonio ei halunnut ratkaista tilannetta lopullisesti, olihan kyse hänen sisarestaan. Epäluottamus alkoi ulottua myös Antonion henkilöön, ja kauppaseurueen välit alkoivat kiristyä entisestään. 

Dürresin kaupungissa seurue järjesti nopeasti varsinaisen asiansa: pimeästä rahdista olisi päästävä eroon, ja se luovutettiinkin sovitulle taholle. Vaikutti siltä, että vaikeudet olisivat takana, kunhan lastista päästäisiin eroon, ja paluu kotiin Ravennnaan voisi alkaa. Pelinjohtaja oli kuitenkin päättänyt antaa myös oikeudelle mahdollisuuden voittaa. Kuukausia sitten Venetsiasta Triesteen maakuljetuksessa varastettu rahti, jonka todellinen arvo ei koskaan kauppaseurueelle selvinnyt, oli siinä määrin merkittävä, että venetsialaiset lähettivät vakoojia jäljittämään arvolastin liikkeitä sen palauttamiseksi oikeille omistajilleen. Yksi tällainen vakooja oli Nikolaos Syraneres, kreikkalainen, joka ilmiömäisen noppaonnensa seurauksena sattui oikeaan aikaan paikalle di Varzin seurueen ollessa lähdössä kaupungista.

Valhein ja hyvin puhein Syraneres onnistui pääsemään di Varzin laivaan matkustajaksi, mikä kyllä herätti epäilyksiä ainakin Vittoriossa. Seurueen jäsenet eivät kuitenkaan keskusteluissa onnistuneet paljastamaan kreikkalaisen tarkoitusperiä, joten miehen salaiset motiivit jäivät toistaiseksi pimentoon.  

Muutaman päivän purjehduksen jälkeen kauppalaiva löysi itsensä kiusallisesta tilanteesta: tähystäjä havaitsi, että pohjoisessa näkyi venetsialainen sotakaleeri ja etelästä purjehti nopeasti pieni alus, joka osoittautui vääräuskoisten merirosvojen laivaksi. Kauppaseurue teki valinnan kolmen vaihtoehdon välillä: kohdatako sotakaleeri ja joutua kenties maksamaan suojelurahat laivan turvaamisesta, kohdatako merirosvot avoimessa taistelussa vaiko pyrkiä rantaan ja ottaa riski laivan tuhoutumisesta rantakiviin. Pelinjohtajan näkökulmasta valituksi tuli yllättävä vaihtoehto - urheat kauppiaat päättivät kohdata runsaslukuisen merirosvojoukon. Valinta sinetöi kauppaseurueen kohtalon.

Seurasi raivoisa meritaistelu, jonka voittajaksi selviytyivät jumalattomat rosvot. Merirosvoilla oli huomattava ylivoima, ja Praedorin massataistelusääntöjä soveltamalla ja pelaajien kohtuullisen heikolla noppaonnella päädyttiin lopputulokseen, jossa di Varzin laivan miehistöstä monet kuolivat sapelien iskuihin, ja kauppaseurueen jäsenetkin kärsivät tappioita - mainittava on erityisesti Carlon vakavat vammat, jotka eivät kuitenkaan lopullisesti kaataneet soturia. Pelaajahahmoista kuoriutui taistelussa varsinaisia sankareita, sillä itse kukin kaatoi lukuisia vääräuskoisia mitä tyylikkäimmin ja persoonallisimmin keinoin - esimerkiksi Vittorio kaatoi lukuisia tunkeilijoita tikarillaan laivan kannen alla. Taistelun jälkeen seurue otettiin muhamettilaisten vangiksi, mikä oli kuitenkin tilapäinen käänne, sillä lyhyen ajan kuluttua venetsialaiset hyökkäsivät sotakaleerillaan surmaten jäljelle jääneet muhamettilaiset.

Tällä tavoin di Varzin seurue päätyi venetsialaisten vangiksi, sillä kuin ihmeen kaupalla Syraneres oli onnistunut järjestämään asiat niin, että epäilys salakuljetuksesta tuli ilmi kaleerin kapteenille. Seurue joutu virumaan laivan ruuman kuumuudessa haavoistaan kärsien pitkän ja kivuliaan matkan Venetsiaan, jossa joukko heitettiin tyrmään halpojen rikollisten tavoin. Tyrmässä tunnelma kiristyi entisestään, ja kaikki juonittelivat toisiaan ja Antoniota vastaan - olisihan ollut kohtuutonta, että kaikki seurueessa olisivat joutuneet kärsimään yhteisvastuullisesti valinnoista, jotka viime kädessä teki päämies di Varzi.

Seurueelle kävi viimeistään tässä vaiheessa ilmi, että kavala kreikkalainen oli kerännyt jo jonkin aikaa evidenssiä di Varzin huonetta vastaan todistaakseen, että seurue oli kuljettanut muuan merkkihenkilöltä varastettua tavaraa ja saanut tästä korvauksen. Aluksi vallalla oli kanta, että di Varzin kannattaisi puolustaa kunniaansa oikeudessa Syranereksen todistuksia vastaan, mutta pian suunnitelma hylättiin ja seurue tarttui sovintoesitykseen - syytteet hylättäisiin, mikäli seurue kertoisi tietonsa salakuljetuskeikan eri vaiheista ja kontakteistaan ja maksaisi saaneensa rikoshyödyn kaksinkertaisena takaisin.

Kampanjan ensimmäinen osa huipentui oikeudenkäyntiin, jossa ei kuitenkaan käsitelty salakuljetusta. Tässä vaiheessa kauppalaivan miehistö oli kuulusteluissa puhunut suunsa puhtaaksi, ja syytökset Auroran noituudesta olivat niin selviä, että kanoninen oikeus ei voinut niitä sivuuttaa. Myös Auroran eksentrinen suojelijaveli, Antonio, joutui syytteeseen kerettiläisyydestä, ja Franco-serkku vanginvartijan tappamisesta (tämä tapahtui tutkintavankeusjakson aikana Venetsiassa). Di Varzin huone oli siis tuhon partaalla. Pelinjohtajan näkökulmasta tarkoituksenmukaista ei kuitenkaan ollut tarkoituksella tuhota pelaajahahmoja, vaan - niin kuin aikaisemminkin kampanjassa - tarjota erilaisia vaihtoehtoja tilanteen ratkaisemiseksi. Kun Vittorio lopulta päätyi todistamaan vuolaasti Antonion ja Auroran noituudesta ja kerettiläisyydestä, ja kun Carlo kertoi totuudenmukaisesti, että Franco oli surmanut vanginvartijan, ei tilanteessa ollut enää mitään aineksia erilaiselle loogiselle johtopäätökselle kuin että di Varzit olivat syyllisiä syytöksiin.

Kävi siis niin, että Antonio tuomittiin vankeuteen, kunnes hänen kerettiläisyyttään ehdittäisiin perinpohjaisesti tutkia, Aurora tuomittiin julmaan vesikokeeseen ja Franco niin ikään vankeuteen ja myöhemmin syytettäväksi taposta. Lopulliset tuomiot jäivät julistamatta pelikerran päättyessä, mutta selvää oli, että kauppahuone Antonio di Varzi oli tuhoutunut - ainakin toistaiseksi.

***

Pelikampanjan ensimmäisen osan juoni oli nähdäkseni loppujen lopuksi ihan hyvin onnistunut, vaikka kauppahuoneen tarina päättyikin traagisesti. Pelaajien panostus kampanjan eri vaiheissa oli hyvää ja aktiivista, ja pelissä päästiin kunnolla roolipelaamaan. Kiitos vielä erikseen Jascalle, joka tunnollisesti kirjoitti pelitapahtumista Carlon näkökulmasta. Jälkikäteen ajatellen peli olisi voinut olla enemmän pelaajavetoista, mikä olisi tosin edellyttänyt pelaajien mukanaoloa jo suunnitteluvaiheessa. Pelinjohtajana koin ajoittain tiettyä epävarmuutta pelisisältöjen kiinnostavuuden suhteen, vaikka mahdollisuuksien mukaan pelistä keskusteltiin avoimesti sen eri vaiheissa. Pelaajat antoivat rakentavaa palautetta, josta oli konkreettista hyötyä. Myös pelin etenemisnopeus olisi voinut olla vauhdikkaampi, ja olisin voinut joissakin yksittäisissä tapauksissa reippaammin jouduttaa tapahtumien etenemistä.

Jatkossa huomiota on syytä kiinnittää erityisesti ryhmädynamiikkaan, jota en tarpeeksi osannut ajatella ennen kampanjan aloitusta. Hahmoista Antoniolle oli keskittynyt merkittävä valta päättää seurueen tekemisistä, mikä ei ollut alun perin tarkoituksena - Antonio oli alkuperäisissä suunnitelmissani nuori ja helposti johdateltava hahmo, joka joutuisi enemmän luottamaan seurueensa jäseniin. Antonio oli kaikesta huolimatta onnistunut hahmo, jonka sisäiset vaikuttimet kävivät ilmi vasta viimeisellä pelikerralla, kun hahmo teki selkoa mielettömistä kerettiläisistä käsityksistään. Ryhmädynamiikka on tärkeä osa roolipelaamista, ja edellyttänen jatkossa asian yhteistä suunnittelua ennen kampanjan toisen episodin aloitusta.

Oman näkemykseni mukaan kehitettävää on myös pelinjohtajan toiminnassa, ja erityisesti taistelusääntöjä on tarkastettava. En ole aina erityisen innostunut tilanteiden ratkaisemisesta nopanheitolla, mikä saattoi vaikuttaa pelaajista ajoittain liiallisen mielivallan käytöltä - toivottavasti ei sentään liiaksi asti. Nähdäkseni sivuhahmoja saattoi pelissä olla myös liikaa - nimet menivät välillä sekaisin - ja jatkossa kannattaisi ehkä tehdä "vähemmän mutta parempia" sivuhahmoja. Myös tapahtumapaikkojen kuvailuun voisi panostaa enemmän uskottavuuden ja tunnelman lisäämiseksi.

Pelin ääniraita oli myös valitsemani, ja pelissä kuultiin paljon klassista instrumentaalimusiikkia (mm. Richard Wagneria ja Gustav Mahleria) sekä muutamia taustamusiikkiraitoja elokuvista ja peleistä. Paikoitellen tekniikka tökki, sillä Spotify ei ole kaikista kätevin, kun pitäisi saada yksi ääniraita soimaan toistettuna. Toivottavasti oman makuni mukainen äänimaisema peliin ei ollut pelaajista sietämätön.

Kaiken kaikkiaan Patriisin episodi I oli mielestäni mukava kampanja, ja olen omasta puolestani tyytyväinen, että sitä tuli pelattua. Kiitos siis vielä kaikille osallisille, ja toivottavasti voimme jatkaa kampanjaa vielä edes toisen episodin verran! 

Kaarle Eerikinpojan muisteloita VII

Cyraneres ei maininnut, että kirkonisät olivat myös kiinnostuneet herrastani Antoniosta sekä Aurorasta. Merimiehiä kuulustellessa oli herännyt epäilys, että Antonio olisi sekaantunut kerettiläiseen toimintaan, ja että Aurora olisi mahdollisesti noita. Moiset vakavat syytökset jäivät kanonisen oikeuden ratkaistavaksi, joten emme olleet vielä selvillä vesillä.

Tilanne oli vakava, ja kun tulisieluinen Franco aiheutti yhden vanginvartijamme kuoleman ja vankilamellakan, päättivät di Varzin päämies ja hänen serkkunsa yrittää pakoa vankilan muun saastan kanssa. Pako kuitenkin epäonnistui, ja mellakan seurauksena saimme vain kaikki kärsiä kuritusta - minä niin, että jo paranemaan alkaneet haavani vain aukesivat uudelleen. Kirosin kiusaajiani, mutta taisin käyttää kotimaani kieltä, joten tuskinpa he ymmärsivät täysin kirouksieni hienouksia.

Minua lukuunottamatta kukaan ei kärsinyt nöyryytystä pahemmin pienestä pieksemisestä, ja olimme kaikki enemmän tai vähemmän edustuskelpoisia kirkollisen oikeuden eteenvietäväksi. Niin monen pyhän miehen edessä todistaminen Italian komeissa kirkollisissa tiloissa sai minut ainakin tuntemaan itseni pieneksi ja mitättömäksi jonkin itseäni mahtavamman ja suuremman edessä. Toverieni ilmeistä päätellen myös he tunsivat samanlaista uskonnollista pelkoa - paitsi ehkä Antonio, joka tuntui mittailevan niin pappeja kuin kirkollista komeuttakin lähinnä halveksivaan sävyyn.

Selvisi, että onneksemme - ja Antonion ja Auroran epäonneksi - me muut olimme paikalla lähinnä todistajien roolissa. Vittorio todisti meistä ensimmäisenä. Antonion entinen oikea käsi tuntui kyllästyneen isäntäänsä ja todisti varsin auliisti erityisen painavasti Antoniota vastaan. Välillä pyylevä miekkonen oli jopa niin halukas, ettei edes syyttäjä tuntunut pysyvän perässä. 

Isäntämme ei tuntunut olevan moisesta petoksesta moksiskaan, mutta Antonion turmiota suunnitellessaan Vittorio kaivoi myös kuoppaa Auroran alle. 

Francon niukkasanainen ja kopea todistus ei ainakaan Antonion ja Auroran tilannetta auttanut, ja ylpeä nuorukainen sai vain äkkipikaistuksissaan itsensäkin ongelmiin, joita minä kyllä omalla todistuksellani vain pahensin.

Miksi puhuin, niin kuin puhuin tuona päivänä. Puolustan tekojani itselleni sillä, etten voinut Herran edessä väärää todistusta lausua. Paljon syntiä olen tehnyt, mutta Pyhän edessä olen yrittänyt pysyä rehellisenä ja kuuliaisena. Niinpä minun oli annettava painava todistus Francoa vastaan kirkonisien vankilapaon tapahtumista kysyessä, mutta uskon, ettei todistukseni ajanut ainakaan voimallisesti eteenpäin Antonion ja Auroran tuomiota - niin karmaiseva kuin Auroran kohtalo loppujen lopuksi olikin.

Seurueemme rivit rakoilivat, kun kirkonisät kerääntyivät pohtimaan todistuksiamme. Antonion ja Vittorion välisestä isännän ja neuvonantajan suhteesta ei ollut mitään jäljellä, eikä Francokaan meihin oikeutetusti kovin lämpimästi suhtautunut. Jäätävän tunnelman huomioonottaen oli lähes helpotus, kun meidät kaikki kutsuttiin kuulemaan Antonion ja Auroran tuomiota.

Antoniota vastaan oli kerääntynyt niin paljon vakavia syytöksiä ja uusia salaisuuksia, että hänen rikoksiaan oli tutkittava vielä lisää. Nuoren kauppaherran oma todistus oli maalannut lähinnä kerettiläisyyden ja mielipuolisuuden välillä tasapainoilevan kuvan, mutta kirkonisät eivät voineet tätä vielä tuomita. 

Auroran kohtalo sen sijaan oli, noituussyytösten epävarmuuden huomioonottaen, joutua koetelluksi vesikokeessa. Pohjolassa tuo käytäntö oli jokseenkin harvinainen, mutta sen verran tiesin, että käytännössä Antonion sisaren kohtalo oli sinetöity - joskin kenties näin oli paras, sillä jos Aurora olisi syytön, pääsisi tämä suoraa tietä taivaaseen ilman kiirastulen kärsimyksiä. En uskonut hänen loppujen lopuksi noita olevan, vaan kenties vain helvetin olentojen piinaama viaton sielu, joten kenties kuolema oli vain armeliasta hänelle.

Francon kohdalla maallinen oikeus ottaisi syytösten selvittämisen hoitaakseen, sillä vanginvartijan murha ei kuulunut kirkollisen oikeuden piiriin. Minä, Vittorio ja kapteeni Ludovico olimme sen sijaan vapaita tekemään mitä halusimme.

Tämä on viimeinen osa tarinaani ajoilta herra Antonio di Varzin palveluksessa. Me kolme vapautettua jätimme nimittäin varsin ripeästi Venetsian ja di Varzin palvelukset kukin omista syistämme. Tiemme eivät eronneet, mutta uudet edesottamukset kohtaisimme itsenäisinä miehinä, emmekä di Varzien palvelijoina. 

Se, mitä Antonio ja Franco di Varzille ja heidän huoneelleen tapahtui, on meille vielä epäselvää. Viimeksi kun kuulimme, molemmat olivat venetsialaisten vankina - toinen kirkossa ja toinen kaupungin tyrmissä. Heidän ja di Varzin kauppahuoneen kohtalo ei ollut karehdittava.

Kirjoitettu Genovassa Herran vuonna 1318.

***

Tähän loppuvat Kaarlen merkinnät ajalta Antonio di Varzin palveluksessa. Pitää katsoa, jatkanko merkintöjä jossain muodossa sitten, kun Patriisi-kampanja jatkuu.

Viimeinen pelikerta toi hyvän päätöksen tälle osalle kampanjaa. Antonion ja Francon kohtalo jäi mukavasti vielä auki. Saa nähdä, törmätäänkö di Varzin huoneeseen vielä kuitenkin muodossa tai toisessa. Tästä on hamaassa tulevaisuudessa kuitenkin hyvä jatkaa.

Kiitos pj:lle - tähän mennessä ainakin mahtavaa settiä, aikahypyn jälkeen pistän itselleni tavoitteeksi tuoda Carloa aktiivisemmin mukaan eri tilanteisiin. Tosin nyt hänen passiivisuutensa meni osaksi haavojen, heikotuksen ja varsin pelottavan ja oudon tilanteen piikkiin.

Kaarle Eerikinpojan muisteloita VI

En mielelläni muistele venetsialaisten vankina viettämääni aikaa, joten kirjoitan tuosta ajasta mahdollisimman pinnallisesti; noina viikkoina Herra päätti koetella niin ruumistani kuin kunniaani, enkä voi sanoa olevani täysin tyytyväinen kaikkiin noiden päivien päätöksiini.

Vankeusaikamme alkupuolesta muistan kovin vähän; olin haavakuumeessa koko laivamatkan Venetsiaan saakka, ja muiden mukaan olin ollut jo lähellä kuolemaa. Minulle nuo päivät ovat vain tuskan ja painajaisten sekoittamaa sumua, joten huonossa kunnossa minä varmaankin olin; vielä viikkoja myöhemmin haavani vaivasivat minua, ja kaikki liikkuminen tuotti tuskaa sisuksissani.

Herättyäni sain tietää muilta, että Cyraneres oli tarjonnut meille mahdollisuutta tunnustaa tekomme vedoten kristityn omaan tuntoon ja kuolemanjälkeisen elämään turvaamiseen. Kenties Herran käsi oli erityisen lähellä päätäni nyt, kun olin pelastunut, sillä pyysin päästä kreikkalaisen puheille tunnustaakseni sen verran, mitä tiesin di Varzin huoneen edesottamuksista. Kenties pelkäsin kuolemaa nuo salaisuudet omallatunnollani, tai kenties halusin vain päästä pälkähästä - en halua ajatella tätä turhan tarkkaan, sillä kenties tunnustukseni omalta osaltaan vaikeutti muiden asemaa.

Venetsiassa minut, isäntä Antonio, Vittorio, Franco sekä kapteeni Rosso raahattiin kaupungin tyrmiin. Seuranamme meillä oli toistemme lisäksi melkoinen kokoelma venetsialaisen alamaailman saastaa, ja nuo pimeässä yhteissellissä vietetyt viikot olisivat vieneet päättäväisyyden rohkeimmankin urhon mielestä. Hyväuskoisuutemme palkaksi saimme kokea sellitoveriemme petosta ja uhkailua, mutta toisaalta panimme itsekin vastaan kuin pahaiset elukat. Ruoka oli kehnoa ja lepoa saimme tuskin ollenkaan kylmällä maalattialla - oli ihme, etteivät haavani tulehtuneet uudestaan.

Pahinta oli kuitenkin epätietoisuus; mikä oli meidän kohtalomme? Missä olivat loput miehistön jäsenet? Missä oli Aurora.

Vastauksia saimme niukasti, kunnes Cyraneres vihdoin saapui puheillemme jälleen tarjoten mahdollisuutta tunnustaa. Ilmeisesti muut eivät olleet paljastaneet rikoksiaan yhtä nopeasti kuin minä, mutta ainakin minun omatuntoni olisi puhdas, jos tulevaisuudessa odottaisi se kaikista lopullisin kohtalo. Kuitenkin sellien kurjuus ja tulevaisuutemme epävarmuus oli saanut myös muut seurueessamme nöyrtymään, ja lopulta isäntä Antonio allekirjoitti Cyranereksen tunnustuksen meidän kaikkien puolesta. Kreikkalaisen tarjous vaikutti nimittäin alkuun liian hyvältä ollakseen totta: ankaraa maksua vastaan meidän rikoksemme kreikkalaisen venetsialaista isäntää vastaan olisi unohdettu ja voisimme jatkaa matkaamme.

Tarjous vaikutti liian hyvältä - ja sitä se olikin. Ovela kreikkalainen ei nimittäin maininnut muita di Varzin huonetta vastaan nousseita syytöksiä, jotka saattaisivat viedä meidät kaikki vielä hirsipuuhun tai jopa noitaroviolle.

***

Niukka ja epämäärinen lokimerkintä, koska omasta ajastani paljon meni haavakuumetta koskevien sääntöjen tulkitsemiseen. Olisi pitänyt tajuta keskittyä olennaiseen, eli siihen, mitä ympärillä tapahtui. Pidin kuitenkin  pelikerrasta. Jotenkin tuntui oikein kunnolla siltä, että oma pelaajahahmohan on oikea ihminen epävarmuuksineen ja epävarmoine päätöksineen. Carlon ratkaisut eivät välttämättä olleet ihan järkevimpiä, mutta toisaalta hän oli kokenut juuri lähes ihmeparantumisen ja koki Cyranereksen sanat kyllä melkein taivaalta tulleeksi johdatukseksi tai ankaraksi varoitukseksi.

Kyllä tästä vielä noustaan, vaikka Carlo poteekin sisäelinvammojensa tuskia vielä ainakin pari viikkoa.

Kaarle Eerikinpojan muisteloita V

Oli aika jättää tuo kurja kaupungin mätäpaise, Duzarro, taaksemme ja suunnata takaisin Italiaan. Tämä oli ainakin suunnitelmamme, mutta Herra oli päättänyt toisin, vaikka olenkin monta kertaa näihin päiviin saakka ihmetellyt Hänen suunnitelmaansa kauppaseurueemme varalle.

Pakkasimme laivamme täyteen duzarrolaisia kauppatuotteita, joista en tajunnut tuolloin tuon taivaallista, enkä rehellisesti sanottuna tajua vieläkään. Lisäksi matkaamme lähti neljä slaavimerimiestä, joiden nimet muistan jostain syystä vielä tänäkin päivänä: Andras, Sandar, Krojak ja Visok. Lisäksi otimme Duzarrosta mukaamme matkalaisen Italiaan, kreikkalaisen Nikolaus Cyraneraksen. Hänelläkin oli oma roolinsa tulevien päivien tapahtumissa.

Suuntasimme Duzarrosta aluksi suoraan pohjoiseen. Kapteeni Ludovico aikoi selvästi viedä meidät ensin mahdollisiman ylös rantaviivaa seuraillen, ennen kuin kääntyisimme länteen Italiaa kohti. Matkamme sujui aluksi kovin tapahtumaköyhänä, mitä Fortuna - tai Varzin kauppahuone - suosi minua asettamalla eteeni uusia tehtäviä ja enemmän vastuuta. Sain nimittäin ylennyksen varaperämieheksi asti, jolloin vastuullani oli esimerkiksi öisten vahtivuorojen järjestäminen ja miehistön ahkerana pitäminen. Ensimmäinen tehtävä oli helppo, toinen varsinkin uusien miehistön jäsentemme kohdalla vaikea. Slaavit olivat sitä paitsi tottuneet kotimaassaan keppiin ja kirouksiin, eikä heitä saanut millään tavalla unohtamaan luontaista laiskuuttaan. Enpä toisaalta jaksanut suuremmin heidän työnteostaan murehtia; heistä nimittäin hankkiuduttaisiin todennäköisesti eroon hetimmiten kotisatamassa.

Ikävä kyllä matkamme keskeytyi onnettomissa merkeissä. Montaakaan päivää emme ehtineet purjehtia, kun mastossa tähystänyt Gian-poika huusi näkevänsä kaksi laivaa - toisen edessämme ja toisen takanamme. Pian selvisi, että edestä meitä lähestyi venetsialainen sotakaleeri ja takaa meitä kohti purjehti Forlin lipun alla kulkeva pienempi alus. 

Epäluulomme pienempää alusta kohtaan saivat pian vahvistuksen, ja totesimme olevamme muhamettilaisten merirosvojen jahtaamia. Matkustajamme Nikolaus kehotti meitä hankkiutumaan venetsialaisen kaleerin suojelukseen, mutta kukaan kauppalaivallamme ei ollut moiseen valmis. Sen sijaan yritimme kapteeni Ludovicon ohjaamina päästä paitsi pakoon merirosvoja myös välttää venetsialaiset. Toisessa näytimme onnistuvan, ensimmäisessä emme, ja väistöliikkeistämme huolimatta jouduimme pian puolustautumaan verenhimoisia maureja vastaan.

Vaikken voi väittää, etteikö vääräuskoisten veren vuodattaminen ollut minulle mieleen, kulki tuo taistelu meidän osaltamme kehnosti. Vaikka muhamettilaisten alus oli pienempi kuin omamme, oli se lastattu täyteen ahneita, verenhimoisia maureja, jotka pian hyökyivät meidän aluksemme kuin aallot toisensa jälkeen. Mahdollisuutemme kurjistuivat nopeasti heikoista huonommiksi. Vaikka miekkoihimme kaatui vähintään parikymmentä mauria, riittivät loput nujertamaan pienen miehistömme. 

Tuon taistelun loppuvaihe ja sitä seuranneet päivät ovat omalta osaltani tuskallista, epäselvää usvaa, sillä sain kahakassa kylkeeni puukonhaavan, joka tulehtui. Menetinkin tajuntani taistelun väjäämättömän lopun ollessa jo selvä, ja heräsin vain muutamia kertoja seuraavien, pimeässä ruumassa viettämieni päivien aikana. Ymmärsin, että ainakin Vittorio, kapteeni sekä Franco olivat kanssani. Antonio-herraa en nähnyt, mutta hänkin oli hengissä, kuten myöhemmin sain tietää.

Emme kuitenkaan jääneet muhamettilaisten vangeiksi. Sen sijaan venetsialainen kaleeri oli napannut maurit taistelun jälkeen ja kuljetti meitä nyt kohti kotikaupunkiaan. Nikolaus Cyraneres paljastui venetsialaisten vakoojaksi, jolla oli meille huonoja uutisia: meidät vietäisiin Venetsiaan vastaamaan salakuljetussyytöksistä.

*

Ikävä kyllä yksi Praedorin merkittävimmistä säännöistä unohtui Carlolta ja minulta: Jos hahmolla on mahdollisuus käyttää haarniskaa, käytä sitä! Seuraavien viikkojen kuluessa Carlolla ei ole paljoakaan panosta annettavana seurueen edesottamuuksiin, sillä haavakuume ja sisäelinvamma syövät hänen kuntoaan. Toisaalta rautapaita päällä hukkuminen merellä olisi tappanut varmasti vielä varmemmin...

Vaikka seurue ottikin takkiin taistelussa merirosvoja vastaan, oli siinä kyllä jotain brutaalia epiikkaakin. Mauria kaatui toisensa jälkeen niin kannella kuin kannen allakin (varsinkin Vittorio oli ulkonäöstään huolimatta se kovin tappokone tikareineen!) ja taistelu näytti ja tuntui uskottavalta. Nyt ollaankin mielenkiintoisessa vaiheessa, ja nyt saammekin pohtia vähän, kuinka pelastamme sekä velkojien että venetsialaisten vainoaman di Varzin kauppahuoneen!

Kaarle Eerikinpojan muisteloita IV

Vähän lyhyempi selvitys Carlon näkökulmasta, mutta sentään jotain...

Matkaan kohti isäntäni kotimaata Italiassa ei vielä kuitenkaan päästy aloittamaan vähään aikaan, sillä ongelmia meillä tuossa kirotussa maassa riitti. Ongelmat Auroran kanssa vain lisääntyivät, kun neito paljastui kovin sairaaksi pitkän vankeusaikansa jäljiltä hytissään. Lisäksi miehistön parissa alkoi kiertää huhu, että isäntä Antonio itse asiassa liittyi johonkin pirullisiin juoniin.

Tällaista puhetta ei voitaisi kauppalaivan kaltaisessa paikassa kuunnella, joten asialle oli tehtävä jotain. Ratkaisuksi nostettiin miehistön vaihtoa, mutta tällaista ei voitaisi suorittaa ennen kuin olisimme saaneet Laurentius-kauppiaalta palkkiomme kuljettamastamme tavarasta. Palkasta puhuttaessa italialaiset palkkaajani puhuivat niin nopeasti ja epäselvästi, että en kaikkea tajunnut. Ehkä he kuitenkin maksoivat minulle sen, mikä minulle kuului.

Itse asiassa rahaa tarvittiin kipeästi. Miehistön palkat oli maksamatta, ja muutenkin pian laivalla kärsittäisiin nälkää ja puutetta, ellei rahaa jostain saataisi. Lisäksi laivamme kaipasi korjausta, johon onneksi löytyi ratkaisu Duzarron telakalta, ja Vittorio sekä Antonio-isäntä onnistuivat puhumaan meille suhteellisen nopean korjauksenkin. 

Seuraavaksi palkattiin välskäri katsomaan Auroran voinnin perään, ja kyllä tyttö siitä näytti Jumalalle kiitos tokenevan. Kun tästä huolesta päästiin, saattoivat Antonio-isäntä ja Vittorio keskittyä kauppatavaran hankkimiseen ja palkkamme keräämiseen Laurentiukselta. Voittoakin tehtiin, joskin kovin vähän, ja oli selvää, että Aurora-aluksemme voitot tulivat pikemminkin harjoittamistamme hämärähommista kuin oikeasta kaupasta.

Kärsimätön luonteeni viestitti minulle, että tämä kurja kreikkalaiskerettiläisten kaupunki olisi syytä jättää nopeasti taaksemme. Miehistömme oli jo muutenkin valmiiksi kapinan partaalla, eikä sen asenne isäntää kohtaan paranisi ollenkaan vieraassa kaupungissa vähiä palkkarahoja ryypätessä. Tätä puimme myös kapteeni Ludovicon kanssa, jonka kanssa vietin paljon aikaa tuossa kirotussa, kurjassa kaupungissa. Viiniäkin viisaita asioita puhuessamme kului, mutta täysin humaltumiseen ja kielenkantojen venyttelyyn aikamme ei kulunut, vaan palkkasimme myös 4 uutta pätevän oloista miestä laivallemme.

Uusien miesten ja uuden maston vahvistamana laivamme saattoi lopulta kolmen pitkän päivän jälkeen suunnata takaisin merelle ja kohti kotia Ravennassa. Ennen lähtöä saimme kuitenkin uuden matkustajan vielä laivallemme, kirjanoppineen kreikkalaisen nimeltään Nikolaus Cyraneraksen, mutta siitä kerron myöhemmin lisää. Duzarron kaupunki vaati miehistöstämme myös kaksi miehistön jäsentä, veljeskaksikon, joka ei koskaan palannut Auroralle.

*

Vaikka pelikerta oli lyhyt ja aikaa kului aluksi aika paljon muuhun, niin se peli vain onnistui taas hauskaa olemaan. Aikaa kului alussa vähän turhankin paljon muista asioista puhumiseen - turhaan höpöttelyyn syyllistyin kyllä itsekin. Kun sitten vauhtiin päästiin, niin pelikerta sujui ilman turhia taukoja. Porukan hahmot ovat niin mielenkiintoisia, että peliä olisi hauska seurata ihan sivustakin!

Kaarle Eerikinpojan muisteloita III

Carlon selvitys menneiltä vuosilta jatkuu...

Verilöylyn jälkeen hetken tuntui laivalla olevan melkein hiljaista - seesteistä. Sitten kuitenkin haavoittuneiden vaikerointi, kuoleman löyhkä ja pakenevien dalmatialaisten huudot kuitenkin täyttivät aistimme. Olimme voittaneet, mutta seuraavaksi oli selvitettävä, millä hinnalla voittomme oli ostettu.

Kai voisi sanoa, että Fortuna oli puolellamme, sillä vain yksi omista riveistämme löytyi kuolleena. Vain Jacomo oli kaatunut, mutta haavoja olivat saaneet minun lisäkseni Gallo ja Vito, sekä Bernando, joka oli haavoittunut jo aikaisemmin. Omat haavani ohitin olankohautuksella ja aloin heti järjestelemään laivamme asioita, mutta varsinkin Gallo pahoine haavoineen tarvitsi hetimmiten hoitoa.

Isäntäni neuvonantaja Vittorio osoittautui varsin päteväksi parantajaksi ja onnistui pelastamaan Gallonkin hengen, vaikka perämies olikin saanut pahan haavan kylkeensä. Samaten Vittorio hoiti meidän muidenkin haavat, joskin minun haavojani hän pääsi katsomaan vasta myöhään illalla. Siinä vaiheessa olin jo verenhukasta heikko, mutta nuoruuteni jääräpäisyydessä yritin itse hoitaa omat haavani - siinä heikosti onnistuen. Vittorio minua tästä sätti ja hoiti minut kuntoon paremmin kuin olisin voinut koskaan itse hoitaa.

Kun olimme saaneet pakattua lastimme laivaan ja heitettyämme hyökkääjät mereen pääsimme lähtemään tuolta kirotulta rannikolta. Panin työskennellessäni merkille, että Vittorio sätti jostain syystä Manuelia, kokkiamme. Myöhemmin sain kyselemällä selville, että kokki sai kuulla kunniansa arvosteltuaan isäntäämme Antoniota niin, että Vittorio sattunut kuulemaan.

Isäntämme uskollinen neuvonantaja piti siis huolen isäntämme loukkaamattomuudesta laivalla, mutta meillä oli pian muitakin murheita. Lastatessamme laivaa pudotimme nimittäin yhden kontin, josta paljastui muutakin kuin ruokatarpeita, joita meille oltiin väitetty laatikoiden sisältävän. Laatikko sisälsi kyllä mätiä vihanneksia, mutta niiden lisäksi silmiimme osui kiiltäviä, hienoja venetsialaisia miekkoja. 

Saipahan päällystö varmistuksen epäilyilleen, ettei tämä lasti ollut aivan sitä, mitä oli sanottu. Sillä ei nyt kuitenkaan ollut väliä; sopimus oli tehty, ja sitä oli kunnioitettava.

Se minun kannaltani onnekas seuraus verisellä välikohtauksella oli, että laivamme työskentelemään kykenevien miesten määrä väheni entisestään - ja perämiehemme Gallo ollessa toipilaana kapteenimme Ludovico tarvitsi uuden alipäällikön laivalleen. Hän pyysi minua ottamaan tehtävän vastaan, sillä toimintani taistelun aikana oli nostanut arvostustani miehistön parissa, ja tulin muutenkin suhteellisen hyvin toimeen laivaväen kanssa.

Aluksi olin hieman haluton ottamaan vastuuta näin nopeasti pestautumisen jälkeen vastaan. Loppujen lopuksi en kuitenkaan nähnyt syytä kieltäytyä, ja niinpä paikkani oli jatkossa joko laivan peräsimessä tai ohjaamassa muun miehistön tehtäviä. Lisäksi otin kontolleni laivapoikamme Gianin asekoulutuksen; joskus pojasta tulisi ehkä oman laivansa kapteeni, joten hänen oli parempi oppia myös laivaansa puolustamaan.

Matka sujui välikohtauksitta seuraavat päivät purjehtiessamme etelään, ja haavanikin paranivat hyvin. Eivätpä ne paljon naarmuja kummempia alunperinkään olleet, mutta laivamatkalla oli aina vaarana, että pieninkin haava tulehtui ja toi mukanaan kohtalokkaan haavakuumen. Koska tätä kirjoitan, lukijoilleni on varmaankin selvää, ettei näin käynyt.

Vaikka Fortuna kenties hymyili minulle, niin laivamme tuo ailahtelevainen emäntä oli hylännyt. Nimittäin viisi päivää merillä oltuamme jouduimme taas selvittelemään yöllä välikohtausta, joka tulisi vainoamaan laivaamme vielä pitkään.

Olin tuolloin itse nukkumassa, joten en tiedä tarkalleen, mitä tapahtui, mutta Francescon puheiden perusteella hän oli noussut yöllä kannelle etsimään Auroraa, jonka isäntä oli pistänyt hänen vastuulleen. Isännän siskon ovi oli kärsinyt kovia dalmatialaisten rosvojen hyökkäyksen aikana, joten isäntä päätti, että sukulaismies saisi tästä lähin turvata sisaren kunnian. Francoa tämä tehtävä ei näyttänyt miellyttävän. 

Täysin moitteetta Franco ei näyttänyt tehtäväänsä hoitaneen, jos Aurora kerran häneltä oli päässyt kannelle. Hän oli kuulemma liikkunut kuin jokin muu olisi ohjannut hänen liikkeitään, ja hän oli verhoutunut outoon, pahaenteiseen asuun, punaiseen kaapuun, jonka miehistö oli jo aikaisemmin yhdistänyt laivaa öisin riivaavaan piruun.

Jonkinlainen kirous Auroraa näytti vaivaavan, tai ehkä demoni oli riivannut hänet - mistä olikaan kyse, niin öinen välikohtaus maksoi jälleen uuden miehistömme jäsenen hengen.Kokki Manuel nimittäin sai tikarin selkäänsä ja kuoli joko tuohon haavaan tai hukkui mereen.

Merkittävää oli kuitenkin, että kokki oli kuollut ja oudosti käyttäytyvä Aurora tähän tapaukseen jotenkin liittyi. Päällystö päätti keskenään pitää isäntämme siskon eristettynä lopun matkaa. Ei kuitenkaan ole salaisuus, että olimme kaikki helpottuneita päästessämme lastimme luovutuspaikkaan Duzarron satamakaupunkiin.

Duzarro oli nimellisesti bysanttilaiselle basileukselle uskollisuutta vannonut herttuakunta, mutta heikkenevän keisarikunnan valta ei todellisuudessa paljoakaan Duzarron satamassa painanut. Sen sijaan saimme kohdata kurjuutta ja köyhyyttä, jollaista emme olleet Italiassa vielä nähneet. Oli selvää, että Duzarro ei ollut paljon paremman väen koti, kuin mitä oli ollut aikaisempi lastauspaikka pohjoisessa.

Lastimme otti vastaan "Laurentius"-niminen mies, joka oli lihavuudestaan huolimatta vaarallisen näköinen. Myös isäntä ja Vittorio näyttivät ymmärtävän, kuinka moisen miehen kanssa kauppaa käytiin. He pääsivät kaikkia tyydyttävään sopimukseen, jonka mukaan di Varzin huoneen varat kasvoivat melkoisella määrällä dukaatteja.

Seuraavaksi, jahka laivamme olisi huollettu ja olisimme ostaneet hieman kauppatavaraa, voisimme palata takaisin di Varzien kotimaahan Italiaan.

*

Vaikka pelikerta olikin kovin lyhyt, paljon ehti tapahtua. Erityisesti oli mielenkiintoista pelaajan vinkkelistä nähdä, millaisia ratkaisuja varsin ongelmalliseen tilanteeseen itsensä saanut Francesco joutui tekemään. Toisaalta Carlon paikka osana di Varzin kauppahuonetta alkaa mukavasti vakiintua ja selkiytyä.

Heromachine 3 Alpha

Heromachine on uudistunut versioon 3 (jo aikoja sitten...)!

Seuraavaa pelikertaa odotellessa jokainen voikin käydä tekemässä omansa näköisen hahmon osoitteessa www.heromachine.com

Kuvassa Francesco di Varsi.

Tässä vielä hahmolle sopiva teema:

Kaarle Eerikinpojan muisteloita II

Carlo de Gothian merkinnät jatkuvat:

Dalmatian rannikolle Aurora-aluksemme saapui hyvissä ajoin, joskin miehistömme jäsenten keskuudessa taikauskot ja epäluuloisuus tapahtumien kulusta nostivatkin esiin kapinamieltä. Velvollisuuksiemme välissä yritin omalta osaltani tunnustella miehistön jäsenten mieltä tapahtumista paitsi selville mahdollisista kapinoijista päästäkseni myös omaa kielitaitoani kartuttaakseni, sillä paljon latinalaisten puheesta meni edelleen ohi korvieni.

Iltasella tarjoillun soppakulhon äärellä minulle selvisi nopeasti, että ainakin laivan kokki Manuel sekä eräs vanhemmista merimiehistä, Bernardo, olivat varsin tyytymättömiä siihen, kuinka laivalla asioita hoidettiin. Lisäksi he tuntuivat uskovan laivaa kiusaavan itsensä sielunvihollisen, sillä Massimon kohtaloon yhdistetty punainen piru oli nähty laivalla jo aikaisemmin. Mitkään kehotukseni maltista tai vakuutteluni asioiden tolalleen kääntymisestä eivät näiden merikarhujen päitä kääntänyt, joten päätin omalta osaltani pitää näitä miehiä silmällä.

Kapinallisista en kuitenkaan kauaa ehtinyt murehtia, kun jo saavuimme Dalmatian rannikolla leviävien saarien keskelle. Kapteeni Ludovico luovi taitavasti kapeilla vesireiteillä Gianin ohjeiden mukaan, joten lähestyimme välikohtauksitta luonnonsatamaa, jossa lastimme piti odottaa. Minulla oli kuitenkin omat pahat aavistukseni, ja kysyinkin kapteenilta, josko saisin pukea sotavarustuksen jo valmiiksi niskaani, niin epämukava kuin se täällä etelän lämmössä tulisi olemaankin. Eipä kapteenilla tätä vastaan mitään ollut, joten vedin rautapaidan ja asetakin niskaani, ja työnsin kypärän nenäsuojuksestaan vyöhöni odottamaan.

Nähdessään varustukseni perämiehemme Gallo epäili, josko minusta olisi toimittamaan tehtäviäni laivalla niin raskaasti suojautuneena. Moinen puhe sai minut tulistumaan, sillä olinhan tehnyt oman osuuteni laivalla tähänkin asti. Niinpä ilmoitin hammasta purren, että kotimerelläni mastoon kiivettiin vaikka rautapaita päällä, eikä sitä pidetty mitenkään erikoisena – vaikka täällä valkopaitojen merellä asiat kenties olivat toisin. Perämies ei onneksi äkkipikaisuudestani harmistunut, vaan tuntui päinvastoin pitävän, kun hänelle puhuttiin suoraan. 

Vittorio, isäntäni Antonion neuvonantaja, tuntui myös pistävän minut vihdoin merkille. Tämä pyylevä kauppias oli nimittäin pannut merkille kiertelyni miehistön parissa, ja tuli kysymään minun mielipidettäni laivan tilanteesta. En voinut kertoa kuin rehellisesti, mitä ajattelin laivaväen uskollisuudesta, ja Vittorio näytti olevan samoilla linjoilla kanssani. Tämä kiitteli minua kovin, ja käski pitää miehistöä edelleen silmällä ja olemaan muutenkin varuillani. Menestys voisi poikia jatkossa minulle vielä parempia pestejä di Varzin huoneen sisäisessä arvojärjestyksessä, hän maalaili tulevaisuutta eteeni, enkä minä moisia puheita pahakseni pistänyt. Kyllähän parempi asema kauppiaan ja hänen neuvonantajansa silmissä minullekin kelpaisi, en minä sitä voinut kieltää.

Kauppapaikaksi oli järjestetty pienellä laiturilla varustettu luonnonsatama, jossa meidät otti vastaan raihnainen, jalkapuoli ja vieläpä mykkä vanhus. Tilanne herätti ainakin minun epäluuloni, enkä katunut enää ollenkaan varustautumista pahinta varten: minulla oli ylläni rautapaitani lisäksi nahkainen asetakki sekä kypärä päätäni suojaamassa. Miekkani lisäksi kannoin vyölläni myös hyvää, raskasta ja pitkää tikaria sekä soihtua. Samaten myös kapteenimme Ludovico, herrani Antonio sekä hänen serkkunsa Franco olivat varustautuneet parhaimpiinsa, eikä muitakaan miehistömme jäseniä aseettomiksi näin epävarmassa tilanteessa jätetty.

Vanhus ei kuitenkaan paljastunut petolliseksi, vaikka häneltä löytynyt kirje aika epämääräistä viestiä kantoikin. Yhtäkkiä meidän pitikin myöhästymisemme takia hakea lastimme kauempaa, useamman virstan päästä löytyvältä tilalta sisämaasta. 

Herrani Antonio oli kuitenkin antanut kunniasanansa, joten ei meidän auttanut kuin suunnistaa hämärtyvässä illassa sisämaahan. Olin kovin otettu, kun minua kuunneltiin hyvinkin tarkasti siinä, ketä sisämaahan otettaisiin mukaan, ja toivottavasti annoin hyviä neuvoja isännälleni. Minun kehotukseni mukaan laivalle jätettiin joka tapauksessa Gallo ja luotettavimmat miehet, että meillä olisi laiva, johon palata. Mukaamme otimme jo aikaisemmin minulle purnanneet Manuelin, Bernandon sekä Filippon. Myös nuori Gian Lonati, jonka isän hyväksi kauppatavaraa olimme hakemassa, lähti matkaamme, sillä hän oli vieraillut isänsä kanssa noilla seuduilla ennenkin.

Matka määränpäähämme ei sinällään ollut pitkä, mutta taivaltaminen pimenevässä illassa ja vieraalla maaperällä sai pienen joukkomme kulkemaan varovaisesti – eikä syyttä. Tuo öinen kohtaaminen oli nimittäin käydä meille kalliiksi, sillä tämän oudon, vieraan rannikon sudet olivat vielä pohjolan elukoitakin nälkäisempiä ja röyhkeämpiä. Tuskin pensaikon rapina varoitti meitä, kun saimme niskaamme jo joukon sielunvihollisen penikoita. 

Sudet ovat vaarallisia yksinäiselle kulkijalle ja ihmisten kotieläimille, mutta terästä kädessään ja sydämessään kantaville sotureille niistä ei juurikaan ole vastusta. Tuollakin kertaa se tuli todistettua, sillä vain Bernardo sai tuta susien hampaat nahoissaan, kun taas minä surmasin miekallani yhden pedon ja Vittorio heittotikarillaan toisen, ennen kuin pelkurimaiset elukat pakenivat takaisin yön varjoihin.

Tuo kohtaaminen kuitenkin todisti, että olimme vaarallisilla ja arvaamattomilla vesillä, ja seuraavaksi yhyttämämme kylä vain todisti jälleen, kuinka kurja ja armoton tuo outo rannikko olikaan. Pienestä hökkelikylästä minulle ei jäänyt kuin huonoja muistoja ja paskamainen maku suuhun, niin kovasti siellä vielä säädettiin ja pienistä asioista väännettiin, mutta eipä lastimme noutopaikkakaan sen parempi ollut.

Tuon vieraan maan nimet ja sanat olivat minulle vieraita, enkä paljoakaan saanut noista tapahtumista vielä tuolloin selkoa, joten tässä kohtaa minun selvitykseni voi hyvinkin olla puutteellinen. Toivottavasti isäntäni Antonio ja lukijat antavat sen kuitenkin yksinkertaiselle pohjanmiehelle anteeksi.

Tilalla, jolta meidän tuli lasti noutaa, meitä odotti jonkinlainen maaherra tai tilanhoitaja, jonka nimi kuulosti lähinnä sellaiselta ääneltä, jonka oikea ihminen saattaisi päästää huonoa viiniä liikaa nautittuaan. Heidän kielensä kuitenkin muistutti kirottujen itäläisten, novgorodilaisten ja ryssien, kieltä, ja samanlaisia nämä tuntuivat olevan myös käytökseltään ja tavoiltaankin. On kenties parempi, etten mene yksityiskohtiin, sillä kovinkaan paljon minulla ei ole hyvää sanottavaa tuolla tilalla näkemästäni, mutta sen voin kertoa, että herraamme Kristuksen kätten työtä en sillä tilalla ainakaan nähnyt.

Jos jotain hyvää siitä tilasta on sanottava, niin sen voisin mainita, että lastin onnistuimme ainakin noutamaan, vaikka sekin oli melkein kahakan takana. Lisää vaikeuksia oli kuitenkin luvassa, sillä palatessamme aikaisemmin ohittamamme kylän kautta aneli muuan vanha, raihnainen mies meitä ottamaan hänen tyttärensä matkaamme. Kenties vanhus pelkäsi tyttönsä turvallisuuden puolesta, kun kurja tilanhoitaja oli ajanut kaikki kylän miehet maantierosvoiksi, tai kenties hän kuvitteli saavansa tyttärelleen paremman elämän meidän avullamme. 

Yksinkertainen päätös suuntaan tai toiseen meni kuitenkin melkoiseksi kinaksi Francon, kapteeni Ludovicon ja isäntäni Antonion selvittäessä kenen tuli päästä kylästä meidän matkaan ja mikä olisi kristillinen toimintatapa ja armeliaisuuden merkki. Myönnettävä on, että minä yritin kyllä omalta osaltani selvittää tilannetta – joskin huonolla menestyksellä, kun en vielä tuota latinalaisten paikallista kieltä kovin hyvin osannut slaavien kielestä puhumattakaan. Loppujen lopuksi tilanne raukesi niin, että mukaamme lähti paitsi tytär Becella että hänen isänsä Bredrac. Vihdoin saatoimme jättää kylän ja tilan tomut taaksemme, ja uskoin jo tuon yön välikohtausten olevan ohi.

Kuinka väärässä olinkaan. Taakse jättämämme kylän ryöväreiksi ryhtyneille miehille yksinäinen laivamme oli nimittäin liian houkutteleva saalis ohitettavaksi. Auroran nähdessämme todistimme miehistön puolustavan alusta epätoivoisesti rosvoja vastaan.

Sillä hetkellä olisi kenties ollut viisaampaa antaa Becellan ja Bredracin hoitaa asia puhumalla, mutta synkän yön tapahtumien harmistuttamana kävimme verenvuodatukseen innolla, joka ei sopinut kristilliselle sielulle. Verta vuodatettiin puolin jos toisin, joskin enemmän vastustajiemme riveissä, ja pian moni mies makasi rantahiekalla tai kellui laiturin äärellä haavoittuneena tai kuolemaisillaan.

Ilman Becellaa ja Bredracia taistelu olisi voinut kuitenkin kääntyä vielä kovin kohtalokkaaksi meidän kauppaseurueemme kannalta, sillä ryöväreillä oli riittävästi miehiä kukistamaan pienilukuinen laivamme miehistö. Onneksi matkaan ottamamme slaavikaksikko onnistui kuitenkin kääntämään hyökkääjiemme päät, ja selvisimme hengissä. Tämän sain kuitenkin tietää vasta myöhemmin, sillä rynnätessämme pelastamaan laivamme puolustajia Gallo varoitti meitä laivan alle rynnänneistä rosvoista.

Tuolla hetkellä tilanne näytti olevan laivan kannella hallinnassa, ja kannen alla rosvot saattaisivat saada aikaan monenlaista pahaa. Niinpä päätin lähteä tikari kädessäni metsästämään ruumaan laskeutuneita kurjimuksia. 

Heitä oli loppujen lopuksi neljä. Yksi onnistui minut yllättämään hämärässä ruumassa, mutta onneksi hyvästä pohjolan raudasta tehty kypäräni pelasti minut. Tuskin sain vastustajani ajettua pakoon, kun kuulin yllättäen naisen kirkaisun jostain ruumasta. Myöhemmin sain tietää, että laivalla oli piilossa Antonio-herran sisar, Aurora. Tuolla hetkellä en kuitenkaan ehtinyt moisia ihmetellä, vaan ryntäsin ääntä kohti ja löysin vielä kolme ryöväriä hakkaamassa hajalle yhteen laivan hyteistä johtavaa ovea.

Ahtaassa ruumassa raskas lyömämiekkani oli hyödytön kapistus, ja pudotinkin sen maahan napaten käteeni sen sijaan katosta roikkuvan lyhdyn. Tikarilla ja tuolla lyhdyllä aseistautuneena kävinkin kenties uhkarohkeaankin rynnäkköön noita kolmea rosvoa vastaan. Tuolla hetkellä en ajatellut tekojeni järkevyyttä, vaan survaisin vain raa’asti tikarini yhden ryövärin selkään. Seuranneessa kahakassa sain monta kipeää haavaa rosvojen puukoista, mutta onnistuin pitämään pintani niin kauan, että isäntä Antonio ehti avukseni, ja pian vastustajiemme veri värjäsi ruuman keinuvaa lattiaa.

Taistelu tuon oudon Dalmatian rannikolla oli ohi.

*

Näin Kaarle muistelee vuosien päästä tämän pelikerran tapahtumia. Rikhart voi tarpeen vaatiessa korjailla ainakin noita nimiä, jos ne ovat kammottavan väärin muistettu / kirjoitettu...

Fiktion lisäksi muutama sana pelikerran tapahtumista pelaajan näkökulmasta:

Vaikka taistelua ei joka pelikerralle tarvitsekaan saada, niin on se Praedorissa antavaksi osapuoleksi päästessä kyllä melkoista verijuhlaa. Omalla hahmolla kävi aika hyvä tuuri taisteluissa, mutta kyllä siinä tuli väkisinkin onnistumisen elämyksiä, kun hahmo survaisee miekan hyökkäävän suden ammottavaan kitaan ja tappaa elikon yhdellä kertaa. Onnea tai pj:n hienoa tulkintaa, siistiä joka tapauksessa. :)

Taistelut olivat mielestäni siitä hauskoja, että vaikka gridiä tai karttaa ei ollutkaan, niin ainakin itse sain suurin piirtein selvän, mitä tapahtui ja missä. Myös siitä pisteet pelikerralle, että aseella oli oikeasti väliä esimerkiksi ruumassa taistellessa; tämä on minulta usein aikaisemmissa Praedor-peleissä unohtunut.

Ensinnäkin voisin sanoa, että mielestäni pelikerta oli vielä edellistäkin pelikertaa parempi. Vaikka "in game" aikaa kului ehkä määrällisesti vähemmän, niin silti meillä oli paljon erilaisia kohtauksia, joissa useimmissa kaikilla oli jotain tekemistä. Carlokin pääsi mukaan näytöksiin, eikä ollut enää niin passiivinen kuin viime kerralla.

Näytöksissä päästiin myös etenemään paljon jouhevammin kuin viiime kerralla. Enää ei jääty jumittamaan johonkin yhteen asiaan liian pitkäksi aikaa (no, ehkä kerran...) vaan vietiin tapahtumia eteenpäin. 

Kiitoksia pelaajille ja pj:lle, että päästitte vielä yhden pelaajan messiin, vaikka 5 pelaajaa alkaa vähän toimintaa kenties rajoittaakin. On kyllä nämä kaksi pelikertaa olleet ainakin antoisaa viihdettä. Vielä kun tästä  pääsee Carlon kanssa paremmin sisälle porukkaan, niin toivottavasti muistan pelata myös hänen luonteenpiirteitään ja vähemmän mairittelevia puolia enemmän.

Kaarle Eerikinpojan muisteloita

Tervehdys minunkin puolestani!

Pääsin mukaan Rikhartin pyörittämään, di Varzin kauppahuoneen edesottamuksia käsittelevään peliin. Pitkästä aikaa ensimmäinen pelikerta pöydän ääressä on nyt takana, ja peleistä jäi sen verran hyvä maku suuhun, että kirjoitin pienen lokimerkinnän Carlon näkökulmasta. Pelien jatkuessa yritän kirjoittaa näitä lisääkin.

Kaarle Eerikinpojan Muisteloita Etelän Latinalaisilta Ja Kristikunnan Takaisilta Mailta

Herrani on pyytänyt minua taitavampia kirjureita ja kronikoitsijoita kirjoittamaan nämä samat asiat ylös. Vaikka herrani onkin rehellinen kristitty ja hyvä isäntä, niin epäilen hänen kaikkien alaistensa pyyteettömyyttä. Niinpä olenkin ottanut tehtäväkseni kirjata Välimerenmatkojemme tapahtumat niin kuin minä ne koin. Toivon, ettei herrani, hyvä kauppias Antonio di Varzi pane pahaksi kurjan palvelijansa – ja vielä ulkomaalaisen – röyhkeyttä.

Kirjoittanut Carlo de Gothia Ra(teksti pyyhkiytynyt pois) vuonna 14.4.13(päivämäärän loppuosa on jäänyt tahran alle)

Alun pitäen pääsin isäntäni palvelukseen toimittaessani tehtävää eräälle toiselle kauppiaalle Italianmaalla. Isäntäni Aron Bassono oli käskenyt minun matkustaa Ravennaan etsimään erästä hänen velallistaan, mutta matkani oli johdattanut minut kuitenkin huomattavasti pienempään Riminin satamakaupunkiin ja kuppilaan, jossa etsimäni Antonio di Varzi kuulemma sisarineen ja neuvonantajineen asui.

Kohtalon kovat tuulet olivat kuljettaneet minut pohjoisesta kotimaastani etelään, mutta toiveeni rehellisestä isännästä ja kunniallisesta työstä latinalaisten mailta olivat unohtuneet kovan totuuden myötä. Silloinen isäntäni, Aron Bassono, oli antanut tosin ymmärtää, että di Varzin huoneelta saamani palkka olisi samalla minun pestini päätösraha, eikä minua enää Bassonon huoneen palveluksessa tarvittaisi. 

Rakkaan suojelijamme Jeesuksen Kristuksen ja hänen Pyhän äitinsä Marian huolehtivat kädet olivat kuitenkin ylläni, sillä onnena onnettomuudessa tuomani kirjeen sisältö herätti Antonio di Varzissa ja tämän nuoren kaupparuhtinaan neuvonantajissa sen verran huolta, että he palkkasivat mielellään yhden miekkamiehen lisää tuleville kaupparetkilleen. Otin mielelläni pestin vastaan, ja palkakseni sain 10 denaaria kirjeen toimittamisesta sekä lupauksen 30 denaarin (päivä?)palkasta, joka mailla vietettäessä puolittuisi 10 denaariin. 

Antonion lähimmän neuvonantajan, pyylevän ja varsin niljakkaan miekkosen, Vittorion, korkealentoinen matematiikka ei oikein avautunut kaltaiselleni yksinkertaiselle miehelle. Minun oli siis vain luotettava, ettei uusi isäntä huijaisi minua sopimuksessamme liian pahasti. Olihan hän sentään kuulemani perusteella ja ulkomuodoltaan rehellisen ja hurskaan näköinen mies, joten toiveeni olivat korkealla.

Niinpä myin tai vaihdoin tavaraksi hevoseni Riminin talleilla, ja astuin di Varzin ostamalle Aurora-alukselle 7 dukaattia ja monia tarpeellisia tavaroita rikkaampana.

Itse alus oli kovin pieni ja vaatimaton saksalaisten hansojen koggeihin verrattuna, mutta silti kelpo alus, jota hoiti kelpo miehistö. 

Aluksen tärkeimmät henkilöt olivat luonnollisesti Antonio di Varzi neuvonantajineen. Nämä miehet olivat sukua ilmeisesti jo pitempään palvellut Vittorio, Antonio-isännän serkku Franco sekä laivan kapteeni Ludovico Rossi. (Pitkä pätkä tekstiä on pyyhkiytynyt pois tästä kohtaa kronikkaa. Todennäköisesti hahmonkuvauksia Carlo de Gothian näkökulmasta)

Lisäksi kunnioitusta ja kohteliaisuutta vaativalta henkilöltä vaikutti lyhyesti näkemäni, kieltämättä ihastuttava Antonio-isännän sisko Aurora, mutta tuolla hetkellä uskoin, etten tulisi di Varzin neitoa kovinkaan paljon näkemään.

Luonnollisesti asemani laivalle vastatulleena oli varsin alhainen, joten matkaan lähdettyämme ei minulle juurikaan tulevista suunnitelmista kerrottu. En minä kyllä rehellisesti sanottuna paljoa ymmärtänytkään siitä vähästä, mikä minulle kerrottiin, paitsi että ilmeisesti uusi isäntäni, Kristus hänet armossaan valaiskoon, oli saanut jo paljon niin ystäviä, velkojia kuin vihamiehiäkin.

Sen verran minun kova pohjolanpäänikin ymmärsi, että nyt purjehdittiin itään, Dalmatia-nimisen maan rannikolle. En kyllä moisesta maasta ollut koskaan kuullut, ja ihmettelinkin hiljaa mielessäni, olisimmeko menossa tekemään kauppaa kunnon kristittyjen vai näillä Välimeren mailla asuvien muslimien kanssa. Mielelläni en olisi tarjonnut pakanoille muuta kuin miekkaani, mutta kapteeni Ludovico antoi ymmärtää isäntämme olevan kunnian mies, ja nyt kauppaa tehtäisiin rauhan merkeissä niin kristittyjen kuin muslimienkin kanssa. Tähän minun oli tyydyttävä.

En kuitenkaan hirveästi vaivannut vielä päätäni muilla kun minulle annetuilla tehtävillä ja työantajiini tutustumisella. Perämiehen ja aliperämiehen jälkeen lähin esimieheni kapteeni Ludovico vaikutti varsin sopivalta mieheltä, merenkäynnin veteraanilta, ja hänen kaltaistaan päällikköä saatoin kunnioittaa. Antonio-isännän harras kristillisyys taas teki minuun suuren vaikutuksen, samoin kuin Franco-herran taidot miekkamiehenä – ne tulivat minulle pian enemmän kuin tutuiksi. 

Franco ja Ludovico nimittäin kutsuivat minut mukaan aseharjoituksiinsa. Näin pääsin minäkin tutustumaan näihin latinalaisten asetaitoihin, ja ainakin Franco teki minuun vaikutuksen. Hänen miekkansa oli pitempi ja sirompi kuin minun raskas miekkani pohjoisesta, mutta nuori miekkonen käytti asettaan huomattavalla taidolla. Ei ollut epäselvää, etteikö Franco ollut minua nopeampi ja taitavampi miekkamies; vaikka olinkin Birger-kuninkaan huovi ja tottunut asemies, niin minä olin ennen kaikkea sotilas, en kaksintaistelija. 

Oli miten oli, niin kyllä se mielen päälle otti hävitä sellaiselle hienohelmaiselle keikarille, kuten tuolloin ajattelin. Sen jälkeen olen onneksi viisastunut. 

Matkamme ei alkanut kovin onnellisissa merkeissä: heti ensimmäisenä päivänä yksi laivamme miehistöstä, nuori merimies Massimo, onnistui telomaan kätensä käyttökelvottomaksi. Aluksi ajattelin, että mies oli vain toheloinut, mutta Massimo väitti onnettomuuden johtuvan laivaa piinaavan pirun aiheuttamasta kirouksesta. Moinen puhe huoletti hieman minuakin sieluni turvallisuuden puolesta, mutta tulevana yönä kaikkien merimiesten huoli sai vain lisää pontta: Massimo putosi mereen ja tapahtumaa todistanut nuori kapteeninkisälli Gian väitti kivenkovaan nähneensä myös punaiseen pukeutuneen pirun kannella.

Jos totta puhutaan, niin minusta koko tilanne oli kovin epäselvä, ja ilman Antonio-isännän koskettavaa messua olisin saattanut jättää pestini di Varzin huoneen parissa siihen paikkaan. Uusi herrani osoitti kuitenkin olevansa vaikuttava puhuja ja suuri raamatuntuntija lukiessaan juuri oikeat säkeet suuresta Pyhästä kirjastaan meille Massimon sielun hyväksi järjestetyn messun aikana. Messu sai minutkin rohkaistumaan puhumaan turhia huhuja vastaan, ja niin matkamme jatkui ilman uusia sattumuksia Dalmatian rannikolle saakka.

Lääkäri Aldaronin päiväkirja - Osa XIV

Nousin vuoteestani uupuneena huonosti nukutun yön jälkeen. Yölliset tapahtumat hullun alkemisti Kraustin kammioissa palasivat välähdyksen lailla mieleeni enkä totisesti ollut saanut vielä ajatuksiani järjestykseen. Olimme surmanneet syyttömän orjatytön, joka vasten tahtoaan joutui alkemistin selittämättömien kokeiden uhriksi. Muistin, että tuon tytön leikelty ruumis oli edelleen kellarissani, ja pahoinvoinnin aalto vyöryi yli ruumiini ja olin antaa ylen niillä sijoillani. Kuinka voisin päästä yli näistä sieluani ja hermojani rasittavista ajatuksista?

Pukeuduin ja menin alakertaan. Valmistin pannullisen karvasta yrttiteetä ja otin ruokakomerosta sitruunan. Oli Denalan vapaapäivä, eikä minua huvittanut laittaa aamiaista. Siemailin hapanta teetä ja polttelin piippuani ajatuksiini vaipuen. Rikokseni ei loppujen lopuksi ollut suuri, ajattelin, sillä leikkauspöydällä kuollut tyttö oli kuitenkin orja, jolla ei ollut oikeussuojaa. Tyttö olisi joka tapauksessa elänyt väkivaltaisen ja onnettoman elämän. Ja sitä paitsi, minähän yritin pelastaa hänet enkä suinkaan ollut syyllinen hänen tappamiseensa. Kenties hän ei kuollut turhaan, sillä oli mahdollista, että tutkimukseni munasarjoista johtaisivat merkittäviin löydöksiin.

Tällä tavalla mieleni paatui koko asian suhteen enkä enää ollut hermostunut. Kuljetuttaisin ruumiin pois talostani, ja asia olisi unohdettu. En voinut silti olla ajattelematta, mitä Denala sanoisi, jos ymmärtäisi kaiken, mitä talossani tapahtui, ja kykenisi puhumaan. Pitikö tuo nuori tyttö minua roistona vai hyväntekijänä? Ärryin uudelleen, sillä en ymmärtänyt, miksi ylipäätään ajattelin tuota palvelustyttöä. Mieleeni juolahti kipeä ajatus, että antaisin tytölle ruokokepistä niin kuin hänen isänsä oli pyytänyt ja saisin vastauksen tuohon kysymykseeni.

Yhtäkkiä Alain saapui ruokasaliin ja oli yhtä vaitonainen kuin minäkin. Hän ei syönyt mitään, mutta avasi kuitenkin keskustelun. Alain oli sitä mieltä, että Prasad olisi vapautettava hetimmiten. Minua koko aihe ärsytti entisestään, sillä mieleni oli muutenkin kuormittunut. Miten hänet muka saisi pelastettua tarkkaan vartioiduista hurmekellareista, jonka omistaja oli pahamaineinen ja vaarallinen ihmiskauppias? Eikö tuo tehtävä olisi hengenvaarallinen? Alain ei ottanut väitteitäni kuuleviin korviinsa, ja ajattelin hänen olevan itseäni hullumpi. Asia jätettiin siihen, ja vetäydyimme molemmat omiin toimiimme.

Ensi töikseni haetutin kärrypojan takapihalle; pyysin kadulla lorvailevaa pikkupoikaa etsimään kärrypojan, joka tulikin hetken päästä pihalle. Rahtasin ruumissäkin ylös kellarista takapihalle ja nostin sen kärryille, joita poika lähti tottuneesti kuljettamaan pitkin sivukatuja kai kohti lähintä jokea. Koko homma ei vienyt edes neljännestuntia ja maksoi minulle vaivaiset viisi kuparilanttia, enkä voinut olla ajattelematta, että ihmishenki ei ollut loppujen lopuksi minkään arvoinen, ja halveksin siten myös lääkärin ammattiani.

Tuona päivänä vastaanotolleni saapui kapteeni Ralek Sinihammas, josta olen aiemminkin kertonut. Kapteeni oli jälleen avun tarpeessa − tällä kertaa suurehko rautamonni oli purrut häntä reiteen, mikä edellytti ompelemista. Paikkasin miehen kuntoon ja keskustelin samalla hänen kanssaan niitä näitä. Kapteeni kertoi, että työskenteli nykyisin muuan porvari Savadorin palveluksessa. Utelin huvikseni häneltä porvareiden kuulumisia, ja Sinihammas paljasti aiemmin työskennelleensä myös kauppahuoneenomistaja Fastalonin alaisuudessa. Kerroin, että talo, jossa parhaillaan olimme, kuului myös Fastalonin omaisuuteen, ja vaihdoimme näin käsityksiämme tuosta vaikutusvaltaisesta kaupparuhtinaasta, joka oli noussut suuruuteen verraten köyhistä lähtökohdista.

Illan hämärtyessä vetäydyin kirjoituspöytäni ääreen viimeistelemään muistiinpanojani naisen anatomian tutkimuksistani. Kirjoittaessani kuulin portaista Alainin askelluksen äänet ja huusin häntä tulemaan työhuoneeseeni. Alain astui sisään ja sanoi oikopäätä tehneensä päätöksen: hän aikoisi vapauttaa Prasadin tänä yönä riippumatta siitä, mitä olin mieltä asiasta. Ymmärsin heti, että päätös oli mitä vakavin, sillä Prasadin vapauttaminen orjuudesta olisi todella vaikea ja vaarallinen tehtävä. Pyysin Alainia istumaan ja avasin viiniruukun sinetin voidaksemme juoda maljan Alainin suunnitelman onneksi.

Alainin selittäessä minulle suunnitelmansa yksityiskohtia en voinut olla ajattelematta, että Alain oli loppujen lopuksi kunniallinen mies, joka oman nahkansa vaarantaen pyrki pelastamaan vanhan toverinsa. Alainista oli tullut rikollinen olosuhteiden pakosta, ajattelin, ja pohjimmiltaan hänkin kykeni moraaliseen ajatteluun. Kenties hyväntahtoiset ajatukseni johtuivat vain siitä, että tiedostin tämän olevan mitä todennäköisimmin viimeinen kerta, kun ylipäätään näin Alainin elävänä, enkä siksi halunnut ajatella pahaa. Nautimmekin viinimme mitä parhaimmissa väleissä, ja kunnioitin vanhaa toveriani monin ystävällisin sanoin.

Huomasin kuitenkin, että viini tuntui maistuvan Alainille vähän liiankin hyvin, ja muistin miehen historian vanhana juomarina. Muistutin Alainia siitä, että hänellä olisi tänään merkittävä tehtävä suoritettavanaan, ja että Prasadin vapauttaminen ei onnistuisi humalassa. Alain kuitenkin pahoitti mielensä toruistani ja lähti hetkeä myöhemmin vähin äänin talosta yön selkään.

Itse jäin istuskelemaan nojatuoliini takan ääreen ja pohtimaan viettämääni aikaa Oftissa. Vaikka olin joutunut vain muutaman kuukauden aikana moniin vaarallisiin ja vastenmielisiin tilanteisiin ja hermoni olivat kireämmällä kuin kenties koskaan, oli paljon hyvääkin tapahtunut. Olin vaurastunut ja saanut liiketoimintani jälleen käyntiin. Asemani tunnustettuna porvarina oli toistaiseksi turvattu. Oli myös mahdollista, että huomisaamuun mennessä vanhat toverini Alain ja Prasad kävelisivät ehjin nahoin sisään Ruususalin ovista.

Torjuin huonon onnen mahdollisuuden pois mielestäni, ja keskityin ajattelemaan tulevaisuuttani. Kenties vihdoin voisin alkaa viettää pitkään kaipaamaani turvallista hiljaiseloa ja tyytyä osaani kaupunkilaislääkärinä. Kenties muutaman vuoden kuluessa minulla olisi vaimo niin kuin unessa olin nähnyt. Tutkimukseni munasarjoista olisivat uraauurtavia ja saavuttaisin niiden myötä oppineen tohtorin arvon Oftin yliopistossa. Vaurastuisin ja ostaisin Ruususalin omakseni Fastalonilta, ja kalliit matot ja kultareunaiset ryijyt verhoaisivat kotiani. Myös vanhat toverini olisivat elossa ja terveitä, eikä kukaan meistä enää muistaisi menneisyyttämme praedoreina.

Makea viini ja piipputupakka kuluivat vaipuessani haavekuviin eikä ollut selvää, missä vaiheessa kuvitelmani muuttuivat uneksi, sillä herätessäni huomasin, että olin nukahtanut nojatuoliin. Kului tovi ennen kuin muistini palautui. Alain oli lähtenyt pelastamaan Prasadia, mutta oliko hän vielä elossa? Samalla hetkellä kuulin, kuinka oveen ryskytettiin alakerrassa. Riensin portaat alas ovelle saadakseni vastauksen.