Kaarle Eerikinpojan muisteloita

Tervehdys minunkin puolestani!

Pääsin mukaan Rikhartin pyörittämään, di Varzin kauppahuoneen edesottamuksia käsittelevään peliin. Pitkästä aikaa ensimmäinen pelikerta pöydän ääressä on nyt takana, ja peleistä jäi sen verran hyvä maku suuhun, että kirjoitin pienen lokimerkinnän Carlon näkökulmasta. Pelien jatkuessa yritän kirjoittaa näitä lisääkin.

Kaarle Eerikinpojan Muisteloita Etelän Latinalaisilta Ja Kristikunnan Takaisilta Mailta

Herrani on pyytänyt minua taitavampia kirjureita ja kronikoitsijoita kirjoittamaan nämä samat asiat ylös. Vaikka herrani onkin rehellinen kristitty ja hyvä isäntä, niin epäilen hänen kaikkien alaistensa pyyteettömyyttä. Niinpä olenkin ottanut tehtäväkseni kirjata Välimerenmatkojemme tapahtumat niin kuin minä ne koin. Toivon, ettei herrani, hyvä kauppias Antonio di Varzi pane pahaksi kurjan palvelijansa – ja vielä ulkomaalaisen – röyhkeyttä.

Kirjoittanut Carlo de Gothia Ra(teksti pyyhkiytynyt pois) vuonna 14.4.13(päivämäärän loppuosa on jäänyt tahran alle)

Alun pitäen pääsin isäntäni palvelukseen toimittaessani tehtävää eräälle toiselle kauppiaalle Italianmaalla. Isäntäni Aron Bassono oli käskenyt minun matkustaa Ravennaan etsimään erästä hänen velallistaan, mutta matkani oli johdattanut minut kuitenkin huomattavasti pienempään Riminin satamakaupunkiin ja kuppilaan, jossa etsimäni Antonio di Varzi kuulemma sisarineen ja neuvonantajineen asui.

Kohtalon kovat tuulet olivat kuljettaneet minut pohjoisesta kotimaastani etelään, mutta toiveeni rehellisestä isännästä ja kunniallisesta työstä latinalaisten mailta olivat unohtuneet kovan totuuden myötä. Silloinen isäntäni, Aron Bassono, oli antanut tosin ymmärtää, että di Varzin huoneelta saamani palkka olisi samalla minun pestini päätösraha, eikä minua enää Bassonon huoneen palveluksessa tarvittaisi. 

Rakkaan suojelijamme Jeesuksen Kristuksen ja hänen Pyhän äitinsä Marian huolehtivat kädet olivat kuitenkin ylläni, sillä onnena onnettomuudessa tuomani kirjeen sisältö herätti Antonio di Varzissa ja tämän nuoren kaupparuhtinaan neuvonantajissa sen verran huolta, että he palkkasivat mielellään yhden miekkamiehen lisää tuleville kaupparetkilleen. Otin mielelläni pestin vastaan, ja palkakseni sain 10 denaaria kirjeen toimittamisesta sekä lupauksen 30 denaarin (päivä?)palkasta, joka mailla vietettäessä puolittuisi 10 denaariin. 

Antonion lähimmän neuvonantajan, pyylevän ja varsin niljakkaan miekkosen, Vittorion, korkealentoinen matematiikka ei oikein avautunut kaltaiselleni yksinkertaiselle miehelle. Minun oli siis vain luotettava, ettei uusi isäntä huijaisi minua sopimuksessamme liian pahasti. Olihan hän sentään kuulemani perusteella ja ulkomuodoltaan rehellisen ja hurskaan näköinen mies, joten toiveeni olivat korkealla.

Niinpä myin tai vaihdoin tavaraksi hevoseni Riminin talleilla, ja astuin di Varzin ostamalle Aurora-alukselle 7 dukaattia ja monia tarpeellisia tavaroita rikkaampana.

Itse alus oli kovin pieni ja vaatimaton saksalaisten hansojen koggeihin verrattuna, mutta silti kelpo alus, jota hoiti kelpo miehistö. 

Aluksen tärkeimmät henkilöt olivat luonnollisesti Antonio di Varzi neuvonantajineen. Nämä miehet olivat sukua ilmeisesti jo pitempään palvellut Vittorio, Antonio-isännän serkku Franco sekä laivan kapteeni Ludovico Rossi. (Pitkä pätkä tekstiä on pyyhkiytynyt pois tästä kohtaa kronikkaa. Todennäköisesti hahmonkuvauksia Carlo de Gothian näkökulmasta)

Lisäksi kunnioitusta ja kohteliaisuutta vaativalta henkilöltä vaikutti lyhyesti näkemäni, kieltämättä ihastuttava Antonio-isännän sisko Aurora, mutta tuolla hetkellä uskoin, etten tulisi di Varzin neitoa kovinkaan paljon näkemään.

Luonnollisesti asemani laivalle vastatulleena oli varsin alhainen, joten matkaan lähdettyämme ei minulle juurikaan tulevista suunnitelmista kerrottu. En minä kyllä rehellisesti sanottuna paljoa ymmärtänytkään siitä vähästä, mikä minulle kerrottiin, paitsi että ilmeisesti uusi isäntäni, Kristus hänet armossaan valaiskoon, oli saanut jo paljon niin ystäviä, velkojia kuin vihamiehiäkin.

Sen verran minun kova pohjolanpäänikin ymmärsi, että nyt purjehdittiin itään, Dalmatia-nimisen maan rannikolle. En kyllä moisesta maasta ollut koskaan kuullut, ja ihmettelinkin hiljaa mielessäni, olisimmeko menossa tekemään kauppaa kunnon kristittyjen vai näillä Välimeren mailla asuvien muslimien kanssa. Mielelläni en olisi tarjonnut pakanoille muuta kuin miekkaani, mutta kapteeni Ludovico antoi ymmärtää isäntämme olevan kunnian mies, ja nyt kauppaa tehtäisiin rauhan merkeissä niin kristittyjen kuin muslimienkin kanssa. Tähän minun oli tyydyttävä.

En kuitenkaan hirveästi vaivannut vielä päätäni muilla kun minulle annetuilla tehtävillä ja työantajiini tutustumisella. Perämiehen ja aliperämiehen jälkeen lähin esimieheni kapteeni Ludovico vaikutti varsin sopivalta mieheltä, merenkäynnin veteraanilta, ja hänen kaltaistaan päällikköä saatoin kunnioittaa. Antonio-isännän harras kristillisyys taas teki minuun suuren vaikutuksen, samoin kuin Franco-herran taidot miekkamiehenä – ne tulivat minulle pian enemmän kuin tutuiksi. 

Franco ja Ludovico nimittäin kutsuivat minut mukaan aseharjoituksiinsa. Näin pääsin minäkin tutustumaan näihin latinalaisten asetaitoihin, ja ainakin Franco teki minuun vaikutuksen. Hänen miekkansa oli pitempi ja sirompi kuin minun raskas miekkani pohjoisesta, mutta nuori miekkonen käytti asettaan huomattavalla taidolla. Ei ollut epäselvää, etteikö Franco ollut minua nopeampi ja taitavampi miekkamies; vaikka olinkin Birger-kuninkaan huovi ja tottunut asemies, niin minä olin ennen kaikkea sotilas, en kaksintaistelija. 

Oli miten oli, niin kyllä se mielen päälle otti hävitä sellaiselle hienohelmaiselle keikarille, kuten tuolloin ajattelin. Sen jälkeen olen onneksi viisastunut. 

Matkamme ei alkanut kovin onnellisissa merkeissä: heti ensimmäisenä päivänä yksi laivamme miehistöstä, nuori merimies Massimo, onnistui telomaan kätensä käyttökelvottomaksi. Aluksi ajattelin, että mies oli vain toheloinut, mutta Massimo väitti onnettomuuden johtuvan laivaa piinaavan pirun aiheuttamasta kirouksesta. Moinen puhe huoletti hieman minuakin sieluni turvallisuuden puolesta, mutta tulevana yönä kaikkien merimiesten huoli sai vain lisää pontta: Massimo putosi mereen ja tapahtumaa todistanut nuori kapteeninkisälli Gian väitti kivenkovaan nähneensä myös punaiseen pukeutuneen pirun kannella.

Jos totta puhutaan, niin minusta koko tilanne oli kovin epäselvä, ja ilman Antonio-isännän koskettavaa messua olisin saattanut jättää pestini di Varzin huoneen parissa siihen paikkaan. Uusi herrani osoitti kuitenkin olevansa vaikuttava puhuja ja suuri raamatuntuntija lukiessaan juuri oikeat säkeet suuresta Pyhästä kirjastaan meille Massimon sielun hyväksi järjestetyn messun aikana. Messu sai minutkin rohkaistumaan puhumaan turhia huhuja vastaan, ja niin matkamme jatkui ilman uusia sattumuksia Dalmatian rannikolle saakka.